Liikunnan iloa vai surua?

Edellinen blogikirjoitukseni koski urheilua, joten päätin jatkaa samalla linjalla.

Jokaisella meillä on varmasti jokin lähinnä sydäntä oleva kulttuurimuoto. Toisille se on musiikki ja toisille teatteri.

Ja sitten on ne hullut, joille se on urheilu.

Oma taustani liikunnalle löytyy joukkuevoimistelun ja pesäpallon parista. Opin jo kai pienenä siihen, ettei harjoitusaikataulusta jousteta, ja että urheilun on kuuluttava elämään, tavalla tai toisella. Tuntuu hullulta, että edelleenkin tulee välillä urheiltua jopa 5 kertaa viikossa ja siltikin tuntuu joskus, ettei se ole tarpeeksi. Voitaisiin varmaan puhua jonkinlaisesta urheilureksiasta?

Myönnetään; kai tässä sitten jonkin sortin urheiluhullu ollaan.

Jokainen urheilee itselleen mieluisimmalla tavalla. Itse pidän veren maku suussa -reenistä, jolloin urheilusuorituksen jälkeen on todellakin tunnettava, että jotain on tehty. Osa taas pitää tanssista ja siitä, että heilutaan rytmin ja hyvän musiikin tahdissa. Joku taas tykkää rauhallisista, oman kehon rentouttavista harjoitteista. Urheilussa parasta on kuitenkin se, ettei kukaan määrää sinulle millaista on oikeanlainen urheilu. Jokainen päättäkööt sen itse ikään, kuntoon tai näköön katsomatta.

No sitten on tietysti se paljon puhuttu ulkonäkö. Ennen lenkkipoluilla juostiin vanhassa, työpaikalta saadussa tuulipuvussa ja päässä vilkkui sedän firman sponsoripäähine. Nykyisin tapaa enää harvoin tällaisia hard core -juoksijoita, sillä juoksussakin on oltava kireät juoksutrikoot, juoksutakki, hengittävä pipo, omille jaloille sopivat juoksukengät ja mikä tärkeintä; värit ja muoti on oltava kohdillaan.

Ja joku vielä kehtaa väittää, ettei urheilu ole tänä päivänä välineurheilua?

Yksi asia urheilussa kuitenkin harmittaa. Se on nimittäin se, että ne ihmiset, jotka fyysiseltä ja jopa psyykkiseltä kunnoltaan todellakin tarvitsivat urheilua, eivät uskalla astua kuntokeskuksiin, sillä kuntosalilaitteet ovat pirun vaikeita ymmärtää ja ryhmäliikuntatuntien tytöillä rasvaprosentit on vähän liiankin kohdillaan. Isot peilit eivät paljoakaan helpota, kun joutuu tuijottamaan itseään peilistä parhaimmillaan jopa 75 minuutin ajan.

Minulle urheilusta on tullut taas elämäntapa.  Joskus se on ollut kadoksissa mutta nyt voi taas hyvin mielin väittää olevansa terävässä kunnossa ja huomata, että sykemittarin luvut alkavat olla olla kohdillaan. Jalanjälkeni ovat varmaan jo painautuneet Kävelykatu-Vapaudenkatu-akselille mutta olkoot. Jääpähän joku merkki minustakin tähän maailmaan.

Syksyllä tekemäni lupaus "urheile, kun et keksi parempaakaan tekemistä" on siis pitänyt loistavasti kutinsa. Suosittelen sitä kaikille!

Saanpahan ainakin syödä niin paljon kuin huvittaa.

Viihdettä urheilijoille ja vähän muillekin.

Minä kun mietin, että maanantai-illan viihdepläjäys oli taattu Täydellisillä naisilla, Poliiseilla, Salatuilla elämillä sekä mahtavalla komedialla nimeltään Snakes On A Plane.

Mutta ei tässä vielä kaikki.

Parhaimman viihteen tarjosi lopulta Suomen Urheilugaala! Kiitoksia nauruista, häpeästä ja kyynelistä.

Suomen urheilugaala on varsin uusi tuttavuus kulttuurigaalojen joukossa. Jos muillakin kulttuurin osa-alueilla jaetaan kunnianosoituksia, niin miksi myös urheilijoille ei suotaisi tätä iloa? On siis hienoa, että urheilijoidenkin suorituksia arvostetaan vihdoin heidän ansaitsemallaan tavalla.

Mutta ei näyttänyt kunnianosoitukset kelpaavan menestyneelle suunnistajanaisellemme, edes hyvänä eleenä. Jokaisella on tietenkin oikeus mielipiteeseensä mutta allekirjoittanut olisi ainakin tuntenut pientä häpeää jos iltapäivällä haukkuu koko palkitsemisjärjestelmän ja illan päätteeksi seisoo lavalla mitali kaulassa, mekko revenneenä, kukkapuskaa heiluttaneena.

Meidän gaalakatsomossamme ainakin koettiin naurun hetkiä, kun suunnistajan mekko repeää lavalle pomppiessa ja tuuletukset lavalla ovat hyvinkin mielenkiintoisia. Toimittaja kehottaa voittajaa vielä pitämään huolta palkinnostaan, jottei sitä jouduta keräämään kultapaperisateen joukosta.

Niinhän siinä kävi. Palkinto tippui, ja maastahan sitä etsittiin.

Yksi asia on varmaa. Harmittaa niin vietävästi koko suunnistuksen puolesta.

Suunnistus on vihdoin saanut kohotettua kasvojaan ja nostettua lajin ihmisten tietoisuuteen. Suunnistusta televisioidaan yhä enemmän ja Minna Kauppi on useilla voitoillaan nostanut Suomen suunnistuksen maailmankartalle. Kun kerrankin olisi ollut suunnistuksen aika loistaa, niin tulos on tämä. Iltapäivälehdet pullollaan "hauskoja voittajan poseerauksia", joiden syyksi voidaan ehkä arvata se, mikä meille monelle suomalaiselle taitaa olla se suurin ongelma.

Voi näin maalaisjärjellä ajatella, että ensi vuonna open bar tuskin on auki ja viinilasien tilalle isketään urheilujuomaa.

Eipähän Mietaakaan toikkaroisi lavalle viinilasi kourassaan.