Perhematkailua.

Olen blogikirjoituksissa perehtynyt kaikenlaiseen maailmanmenoon, mutta yksi tärkeimmistä on jäänyt täysin unholaan.

Vanhempani.

Kaikki muistavat lapsuudesta ne hetket, jolloin auto pakattiin täyteen tavaraa ja leppoisa perheloma odotti tuloaan. Ei siinä mitään, itse lomat yleensä sujuukin suhteellisen leppoisasti.

Entäpä sitten pakkaaminen ja varsinainen lähtö? Loistavia hetkiä.

Vanhempieni avioliitto on kestänyt arvostettavat 35 vuotta. Välillä sitä touhua katsoo arvostaen mutta välillä touhu on enemmänkin huvittavaa. Lohduttavaa on se, että vaikka olen asunut poissa kotoa jo useamman vuoden niin sama hauska touhuaminen jatkuu edelleen. Ainoastaan silmälaseja etsitään hieman enemmän ja kodin siisteystaso on noussut yhä entisestään.

Suuntasimme sunnuntaina juhlistamaan Sundbergin kuninkaallisia Kirkkonummen suuntaan. Matka alkoikin erittäin perinteisesti eli kinaamiseksihan se lopulta meni.

Katselin takapenkiltä huvittuneena vanhuusikää kolkuttelevien vanhempieni touhua, kun nimeltä mainitsematon äitini torui nimeltä mainitsematonta isääni pienistä virheistä, joihin isäni ei omien sanojensa mukaan koskaan syyllisty. Lopulta isäni käynnisti auton kiroillen ja lähti liikkeelle käsijarru päällä, moottorin kierrosten huutaessa yli 3000:n. Hauskasta episodista olisi puuttunut enää se, että auto olisi peruutettu täydellä vauhdilla lumipenkkaan.

Eihän siinä lopulta voinut muuta kuin nauraa kärttyisille vanhemmilleni. Onneksi rakkaat vanhempani tajusivat myös itse toilailunsa ja osasivat nauraa itselleen isäni kaasuttelujen jälkeen.

Pienestä se on kiinni.

Aloinkin miettimään omaa tulevaisuuttani. Kai sitä itsekin sitten tulee joskus olemaan samassa jamassa. Vaikka sitä niin yrittää väittää itselle, että minustahan ei vanhempieni kaltaista tule, niin on kai se myönnettävä: geenit periytyy, niin hyvässä kuin pahassa.

Kaikesta huolimatta vanhempieni seura on loistavaa. Naurua ei todellakaan puutu.

Ainiin, ja huomautuksena. Olenhan minäkin joskus oman osuuteni saanut.


Rakkaat vanhempani Erkki ja Senja, tässä tämä nyt on.

Muistan.

Muistojen pariin palaaminen on silloin tällöin terapeuttista.

Olen jo parin päivän ajan miettinyt kaikkea sitä hauskaa, mitä olen opiskeluvuosieni saatossa saanut kokea. Uskomattomia hetkiä on jäänyt taakse ja osan olisi kai voinut jättää tekemättäkin.

Kuitenkin aika kultaa muistot.

Muistan, kun olin elämäni ensimmäistä kertaa myöhässä; opiskelutovereideni ensimmäisessä tapaamisesta.

Muistan, kun syksyllä 2007 matkasimme viestijöiden exculle Tukholmaan ja tutustuimme MTV:n toimitukseen.

Muistan myös sen, kuinka Axel Smith oli kummasti sairastunut "mahatautiin" eikä päässyt esittelemään MTV:n toimintaa.

Muistan, kun Kilpparin asunnossani vietettiin unohtumattomia saunahetkiä.

Muistan, kun Spice Girls valtasi Kauppakadun asunnon verkkosukkahousuillaan ja unohtumattomilla lauluesityksillään.

Muistan kaikki ne hulvattomat hetket parkun sählyvuoroista.

Muistan, kuinka edustin ainejärjestömme futisjoukkuetta, eikä meillä ollut edes tarpeeksi pelaajia.

Muistan aina, kun istuin Katseessa ja päätin, että ensi vuonna lähden Thaimaahan vaihtoon.

Muistan, kun tajusin, että puheviestintä on kivaa.

Muistan ne monet auringon täyttämät, keväiset kahvihetket Emilian parvekkeella.

Muistan lumifutiksen 22 asteen pakkasessa.

Muistan kaikki ne hulvattomat hetket Heinin seurassa.

Muistan niin paljon enemmänkin.

Muisteleminen on hauskaa.

Mie sanon moi.

Niin hassua kuin se onkin, niin sana moi aiheuttaa välillä pirun hankalia tilanteita.

Asuin aiemmin kerrostalossa, jossa iloinen tervehtiminen kuului talon tapoihin. Ei väliä olitko talon asukas vai vieraileva tähti, niin jokaiselta käytävällä kulkijalta kuului iloinen tervehdys tai moikkaus. Kuinka mukavalle tuulelle sitä tuleekaan, kun rapussa raikaa iloinen yhteishenki ja yhteisöllisyys on huipussaan!

Nykyisessä asuintalossa toimitaankin aivan päinvastaisesti. Vastaantulevaa henkilöä ei katsota silmiin ja tervehtiminen tuntuu enemmänkin rikokselta kuin automaatiolta. Vanhemmat ihmiset hämmästyvät, kun avaa suunsa, hymyilee iloisesti ja sanoo terve. "Ei kuulu talon tapoihin" voisikin vanha herrasmies alakerrastamme todeta.

Ilmeisesti eivät ole tottuneet tällaiseen toimintaan, joten päätimmepä kämppikseni kanssa rikkoa rajoja ja hämmästyttää kaikki rapussamme kulkevat. Mie sanon moi, yrittäkää tottua.

Kerronpa tähän väliin hyvän esimerkin yhteisöllisyydestä. Se tulee ajalta, jolloin työskentelin tehdasympäristössä. Tehtaassa työskentelee parhaimmillaan useita satoja työntekijöitä ja kaikkia tervehditään tilanteessa kuin tilanteessa. Tervehtimisen ei tarvitse välttämättä olla kovinkaan suurta, pieni nyökkäyskin riittää mutta tehtaassa vallitseva me-henki on uskomatonta ja tuntuu, että kaikki tehtaassa tai konttoreissä vierailevat ovat samalla tasolla. Esimerkillistä toimintaa sanon minä!

Tämä moin sanominen on aiheuttanut pieniä indentifioitumisongelmia. Tunnen edelleen edellisen asuntoni lämminhenkisyyden ja osa minusta asuu edelleen vanhassa asunnossani. Kun normit rapussamme ovat sellaiset, ettei suuta avata niin ei siinä muutaman asukkaan tervehtiminen paljoakaan auta ja indentifioituminen nykyiseen asuntooni on hyvin hankalaa.

Tosin Roomaakaan ei rakennettu päivässä, joten projekti etenee mutta hyvin hyvin hitaasti.

Kaiken tämän jälkeen pohdin edelleen, että miksi tervehtiminen tuntemattomille on niin kauheaa? Eikö se kerro jotain sosiaalisuudestasi ja asenteestasi muita kohtaan, jos hortoilet pää alhaalla ja mutrusuuna asuntosi käytävillä? Ja unohtamatta sitä kuinka mukavalle tuulelle sitä tuleekaan, kun tuntemattoman huulilla näkee pienen pienen iloisen hymynkareen.

Yksinkertaisuudessaan kyse on lopulta vain yhdestä sanasta.

Asiakaspalvelu on taitolaji.

Jokainen pystyy varmasti samaistumaan siihen, että on saanut elämässään huonoa asiakaspalvelua - olkoon sen sitten kasvokkaistilanteessa tai puhelimen välillä käydyssä keskustelussa.

Asiakaspalvelu on haastava laji.

Uskallan väittää, että suurin osa asiakaspalvelualalla työskentelevistä saattaisivat löytää kutsumuksensa jostain muualta. Hyvä asiakaspalvelu ei ole vain tervehtimistä, kysymyksiin vastaamista ja kuitin ojentamista. Asiakaspalvelu lähtee asenteesta ja halusta palvella edessä seisovaa asiakasta. Huonon päivän selittelyt tai väsymys eivät palvele yritystä jossa työskentelet eivätkä tosiaankaan paranna asiakastyytyväisyyttä.

Yksi asia unohtuu tänä päivänä työelämässä. On syytä muistaa, että jokainen työntekijä on yrityksensä asiakaspalvelija ja käyntikortti ulospäin. Jos yritys tai henkilö saa kritiikkiä osakseen niin luultavasti siihen löytyy syy, jos ei muuta niin asiakkaan tyytymättömyys.

Golfkentällä asiakaspalvelu onkin sitten ihan oma lajinsa. Useat pelaajat ovat maksaneet tuhansia euroja pelaamisoikeudestaan, ja jos organisaatiotasolla asiat eivät ole hanskassa niin asiakaspalvelija on se, joka joutuu vastaamaan niihin oikeisiin kysymyksiin. Asiakkaalle ei riitä vastaukseksi se, että asiaa selvitellään tai laitan palautteen eteenpäin. Asiaan on saatava vastaus heti.

Kuka on sitten sopiva asiakaspalvelutilanteisiin? Sellainen ihminen, joka ymmärtää kokonaisuuden. Ei riitä, että hoitaa oman tonttinsa vaan on pelattava koko joukkueen eteen. Ne on ne kauan ja liiaksikin toitotetut vuorovaikus- ja tiimityöskentelytaidot.

Milloin viimeeksi itse mietit asiakaspalveluasennettasi?