...nimittäin Nokian ja sille isolle mötikälle.
Työpaikan vaihdoksen myötä päätin luopua rakkaasta iphonestani pääosin siksi, että se ei yksinkertaisesti enää toiminut kunnolla. Päätin kokeilla onneani ja valitsin uudeksi luurikseni Lumian - ja tietenkin sen isoimman eli 920-mallin.
Minä tosissani halusin antaa Elopille ja Lumialle mahdollisuuden näyttää parhaansa, mutta valitettavasti ei. Lumia ei mitenkään vedä vertoja Jobsin luomukselle, ainakaan henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan.
Olen aiemmin syyllistynyt jopa haukkumaan lumiaa, ja myönnän - ilman mitään käyttökokemuksia. Nyt tosissani odotin löytäväni uuden puhelimen iphonen rinnalle, mutta monesti totesin jopa ääneen miksi kaikki tämän puhelimen kanssa on niin pirun vaikeaa?
Toki saat näytön juuri sellaiseksi kuin haluat, mutta sillä ei kovin pitkälle pötkitä. Ensinäkin tuo mötikkä painaa julmetusti ja meikäläisen minikädellä on aina kaksin käsin käytettävä. Lisäksi jokaöinen lataaminen alkaa pikku hiljaa tökkiä, varsinkin kun huomaat kesken illanvieton, että puhelimesi on jälleen pimeä. Ja kyllä, olin lukenut ainakin kymmenen erilaista tekstiä siitä, kuinka akunkestoa saa pidennettyä ja kaikki kikat olivat käytössä. Lisäksi mukana tulleet kuulokkeet ovat täysin toivottomat, mobiilipankki vaatii kirjautumisen tunnuksien kanssa, instagram puuttuu, spotifyn käyttöjärjestelmä on outo, omia merkkiääniä ei saa tekstiviestiääniksi, yhteystiedot vaativat hotmailin sähköpostin, windows-kaupasta puuttuu paljon hyviä sovelluksia ja kosketusnäyttö on hidas ja kömpelö. Tässä nyt muutama puute mainittuna.
Niinpä minulla yks kaunis lauantai napsahti. Istuin seuraavana aamuna kahvikupin ääressä ja klikkasin verkkokauppaan.
Parin päivän päästä kädessäni oli taas tuo valkoinen väline, joka vain kaikessa yksinkertaisuudessaan on käyttöliittymältään selkeästi paras puhelin. Akku kestää, toiminnot löytyvät helposti ja kivoja kuoria löytyy pilvin pimein :)
Viime viikonloppuna sitten näpräsin uutta puhelintani porukoiden sohvalla ja äitini kysyi tuntuuko nyt kivalta, kun on taas iphone kädessä. Vastasin hänelle täydestä sydämstäni:
"Kyllä. Tuntuu kuin olisin saanut elämäni takaisin!" ;)
Turhamaisuuttako? - like I'd give a damn!
-
torstai 3. lokakuuta 2013
tiistai 17. syyskuuta 2013
Se oli sitten sellainen kesä se!
Tuntuu, että jokainen kirjoitus tulisi aloittaa lausahduksella siitä, kuinka kauan edellisestä kirjoituksesta taas on. Teen kuitenkin poikkeuksen ja skippaan jonninjoutavat lorinat.
Aika usein olen kesän jälkeen todennut, etten ehtinyt tekemään lähes puoliakaan niitä asioita, joita todellisuudessa halusin. New Yorkissa kävimme muutaman viinilasillisen jälkeen rakkaan ystäväni Annan kanssa syvällisen keskustelun siitä, että kaikki elämässä lähtee sinusta itsestäsi. Jos haluat tehdä asioita, ei kukaan muu niitä puolestasikaan tee.
Niinpä otin ohjeesta vaarin ja kesä on tuonut uskomattomia muistoja!
Näin jälkikäteen muistellessa mieleeni palaa vain festariheilumiset ja uusi työ. Tarkemmin ajateltuna muistelen ihania kesäisiä juoksulenkkejä maailmanparannushengessä, piknikkiä kesäillassa, illallista taivaan alla, juhannusta rajavyöhykkeellä, unohtumatonta syntymäpäivää, kummipojan Töölö-päivää ja kaikkia niitä ihania hetkiä ystävien seurassa. Tänä kesänä on jauhettu ja katseltu maisemia.. :P
Aloitin elokuun alussa uudessa työpaikassa. Jätin taakseni mahtavat työkaverit ja työympäristön, enkä olisi voinut toivoa parempaa oppimisympäristöä ensimmäisille työvuosilleni. Muutos pelottaa aina, mutta usein turhaan. Niin se kävi tässäkin tapauksessa. Ihmiset ovat ihania myös uudessa työpaikassani ja roisi huumori kukoistaa. Olen tullut siihen tulokseen, että loppuen lopuksi sulautuminen uuteen ympäristöön lähtee aina itsestäsi ja asennoitumisestasi. Ihmiset ovat loppuen lopuksi samanlaisia joka puolella :)
Olemme ystävien kanssa keskustelleet paljon ensimmäisistä työvuosista, ja siitä mitä kaikkea nuo vuodet ovat opettaneet. Aloittelevalle nuorelle työläiselle haastavinta taitaa olla oman osaamisen tunnistaminen. Mitä minä lopulta osaan vai osaanko mitään? Tuo tutkiskelu vaatii aikaa ja usein jopa uuden kokeileminen auttaa. Silloin sitä huomaa mitä todellisuudessa osaakaan. Näin se on tainnut käydä itsellenikin.
No mitäpä sitten syksyllä. Yllättäen kuntoilu on tullut takaisin lievästi hauskaa pidetyn kesän jäljiltä. Tiukkaa tekee, kun koko suku on laihdutuskuurilla tammikuisten häiden takia. Helpolla ei tämä kälykään pääse, kun mekkoon on mahduttava.
Päätimme myös, että tänä syksynä pimeys ei meitä lannista. Tehdään kivoja juttuja ja nautitaan elämästä. Kuten ihana vaaleatukkainen ystäväni viikonloppuna sanoi "Mitä me tekisimmekään ilman toisiamme?" :)
Sanoppa muuta - emme mitään.
Aika usein olen kesän jälkeen todennut, etten ehtinyt tekemään lähes puoliakaan niitä asioita, joita todellisuudessa halusin. New Yorkissa kävimme muutaman viinilasillisen jälkeen rakkaan ystäväni Annan kanssa syvällisen keskustelun siitä, että kaikki elämässä lähtee sinusta itsestäsi. Jos haluat tehdä asioita, ei kukaan muu niitä puolestasikaan tee.
Niinpä otin ohjeesta vaarin ja kesä on tuonut uskomattomia muistoja!
Näin jälkikäteen muistellessa mieleeni palaa vain festariheilumiset ja uusi työ. Tarkemmin ajateltuna muistelen ihania kesäisiä juoksulenkkejä maailmanparannushengessä, piknikkiä kesäillassa, illallista taivaan alla, juhannusta rajavyöhykkeellä, unohtumatonta syntymäpäivää, kummipojan Töölö-päivää ja kaikkia niitä ihania hetkiä ystävien seurassa. Tänä kesänä on jauhettu ja katseltu maisemia.. :P
Aloitin elokuun alussa uudessa työpaikassa. Jätin taakseni mahtavat työkaverit ja työympäristön, enkä olisi voinut toivoa parempaa oppimisympäristöä ensimmäisille työvuosilleni. Muutos pelottaa aina, mutta usein turhaan. Niin se kävi tässäkin tapauksessa. Ihmiset ovat ihania myös uudessa työpaikassani ja roisi huumori kukoistaa. Olen tullut siihen tulokseen, että loppuen lopuksi sulautuminen uuteen ympäristöön lähtee aina itsestäsi ja asennoitumisestasi. Ihmiset ovat loppuen lopuksi samanlaisia joka puolella :)
Olemme ystävien kanssa keskustelleet paljon ensimmäisistä työvuosista, ja siitä mitä kaikkea nuo vuodet ovat opettaneet. Aloittelevalle nuorelle työläiselle haastavinta taitaa olla oman osaamisen tunnistaminen. Mitä minä lopulta osaan vai osaanko mitään? Tuo tutkiskelu vaatii aikaa ja usein jopa uuden kokeileminen auttaa. Silloin sitä huomaa mitä todellisuudessa osaakaan. Näin se on tainnut käydä itsellenikin.
No mitäpä sitten syksyllä. Yllättäen kuntoilu on tullut takaisin lievästi hauskaa pidetyn kesän jäljiltä. Tiukkaa tekee, kun koko suku on laihdutuskuurilla tammikuisten häiden takia. Helpolla ei tämä kälykään pääse, kun mekkoon on mahduttava.
Päätimme myös, että tänä syksynä pimeys ei meitä lannista. Tehdään kivoja juttuja ja nautitaan elämästä. Kuten ihana vaaleatukkainen ystäväni viikonloppuna sanoi "Mitä me tekisimmekään ilman toisiamme?" :)
Sanoppa muuta - emme mitään.
maanantai 17. kesäkuuta 2013
Ihana, ihampi, New York!
Niinhän siinä sitten kävi, että kevään ja kesän odotetuin loma NewYorkissa oli ja meni - aivan liian nopeasti!
Meidän New York -taktiikkamme ei ollut bongailla ja jahdata nähtävyyksiä, vaan kokea tunnelmaa ja nauttia elämästä. New York on kyllä sellainen paikka, jossa kaikki muu unohtuu. Onnistuin viikossa unohtamaan kaikki työtehtäviin ja työnhakuun liittyvät asiat.
No mitä me siellä sitten tehtiin?
Heti ekanahan me törmättiin metrossa tanssiviin breikkaripoikiin, joiden taidonnäytettä voit ihailla tässä. Myönnän kyllä hattu kädessä, että kun nämä pojat saapuivat metroon huutaen ja laulaen, niin tämä tyttö otti laukusta kiinni. Kyllähän sitä sitten lopussa tajusi, että kyseessä olikin aivan ihanat ja harmittomat breikkaajat, jotka ovat uskomattoman taitavia omassa lajissaan. Teeppä itse perässä täpötäydessä metrossa:
Toinen mieleenpainuva kokemus oli pieni seikkailu itä-Harlemiin. Vaikka Harlem on nykyisin paljon turvallisempi paikka kuin joskus aikoinaan, niin kyllä vitivalkoiselle suomalaisneidolle tuli hetkittäin olo, että olen täysin väärässä paikassa. Pienet minisortsini ja korkeat sandaalit eivät oikein kuuluneet katukuvaan.
Lopulta löysimme oikeaan metroon ja suunnistimme tällä kertaan Harlemin länsiosaan, kuuluisaan Apollo Teatteriin, jossa koimme mahtavan Amateur Night -illan. Ei olisi minusta siihen, että porukat buuavat minut lavalta, sillä niinhän siinä omassa tapauksessani kävisi.
Kävipäs myös niin mukavasti, että kamera jäi kotiin. Toisaalta tuo pieni unohdus oli loppuen loistava sattuma. Sen sijaan, että olisimme tallanneet vain kamera kädessä paikasta toiseen, niin keskityimmekin nauttimaan tunnelmasta ja parantamaan maailmaa.
Instagramista löytyy muutamat kuvat, ja ne riittäkööt muistoksi. Tärkeimmät ovat edelleen mielessä ja etenkin sydämessä.
Loppuen lopuks lomareissuista on aina hankala kertoa muille. Sen voin kuitenkin kertoa, että pirun mahtavaa siellä on, ja takaisin on mentävä!
Meidän New York -taktiikkamme ei ollut bongailla ja jahdata nähtävyyksiä, vaan kokea tunnelmaa ja nauttia elämästä. New York on kyllä sellainen paikka, jossa kaikki muu unohtuu. Onnistuin viikossa unohtamaan kaikki työtehtäviin ja työnhakuun liittyvät asiat.
No mitä me siellä sitten tehtiin?
Heti ekanahan me törmättiin metrossa tanssiviin breikkaripoikiin, joiden taidonnäytettä voit ihailla tässä. Myönnän kyllä hattu kädessä, että kun nämä pojat saapuivat metroon huutaen ja laulaen, niin tämä tyttö otti laukusta kiinni. Kyllähän sitä sitten lopussa tajusi, että kyseessä olikin aivan ihanat ja harmittomat breikkaajat, jotka ovat uskomattoman taitavia omassa lajissaan. Teeppä itse perässä täpötäydessä metrossa:
Toinen mieleenpainuva kokemus oli pieni seikkailu itä-Harlemiin. Vaikka Harlem on nykyisin paljon turvallisempi paikka kuin joskus aikoinaan, niin kyllä vitivalkoiselle suomalaisneidolle tuli hetkittäin olo, että olen täysin väärässä paikassa. Pienet minisortsini ja korkeat sandaalit eivät oikein kuuluneet katukuvaan.
Lopulta löysimme oikeaan metroon ja suunnistimme tällä kertaan Harlemin länsiosaan, kuuluisaan Apollo Teatteriin, jossa koimme mahtavan Amateur Night -illan. Ei olisi minusta siihen, että porukat buuavat minut lavalta, sillä niinhän siinä omassa tapauksessani kävisi.
Kävipäs myös niin mukavasti, että kamera jäi kotiin. Toisaalta tuo pieni unohdus oli loppuen loistava sattuma. Sen sijaan, että olisimme tallanneet vain kamera kädessä paikasta toiseen, niin keskityimmekin nauttimaan tunnelmasta ja parantamaan maailmaa.
Instagramista löytyy muutamat kuvat, ja ne riittäkööt muistoksi. Tärkeimmät ovat edelleen mielessä ja etenkin sydämessä.
Loppuen lopuks lomareissuista on aina hankala kertoa muille. Sen voin kuitenkin kertoa, että pirun mahtavaa siellä on, ja takaisin on mentävä!
torstai 25. huhtikuuta 2013
Opettele nauramaan itsellesi
Olen aina ollut sitä mieltä, että yksi suurimmista taidoista on osata nauraa itselleen ja omille tempauksilleen.
Yksi päivä ryhdyinkin pohtimaan sitä, miten minusta tuli minä. Ajauduin lapsuuteni muistoihin ja päätin koota niistä kymmenen parasta.
Jokainen sitten vetäkööt omat johtopäätöksensä siitä, miten minusta tuli tällainen.
Jokainen sitten vetäkööt omat johtopäätöksensä siitä, miten minusta tuli tällainen.
---
1. Join ensimmäistä kertaa siideriä 11-vuotiaana kummin mökillä. Siiderinä oli legendaarinen Linda-siideri, jonka kannessa paistatteli lateksipukuinen viulunsoittaja.
3. Ajoin samaisella mökillä mönkijällä melkein ojaan 60 km tuntivauhdilla. Ilman kypärää tietenkin.
2. Olen antanut kaverini isälle isäpäiväkortin. Don't ask why.
8. Kirjoitin koulussa aineen, jossa äiti saa kaksoset ja hukuttaa niistä toisen koliikin takia. Opettaja taisi kommentoida aihetta asteen liian rankaksi tällaiselle kiltille tytölle.
4. Valehtelin kaikille kavereilleni, että isäni rakentaa minulle 2-kerroksisen leikkimökin ja lähdemme perheen kanssa Kreetalle. Kumpikaan ei toteutunut ja taisin saada arestia.
5. Olen piirtänyt oman huoneeni lattiaan ja syyttänyt kirkkain silmin naapuria teosta.
6. Hiivimme usein lähinaapurimme pihalla, koska olimme täysin varmoja, että hänen pakussaan on kuolleita koiria, ja mies on koiramurhaaja. Soitimme melkein poliisillekin.
7. Kun olin 7-vuotias, teimme elokuvan nimeltään Kauhea Yö. Elokuvan pääjuoni perustuu tyttöön, joka tappaa oman äitinsä hirttämällä. Lopputeksteissä soi Arja Korisevan Kuningaskobra.
9. Prinsessa-Reetan kannalta sukulaisen häät päättyivät ikävästi, sillä heitin kierrätysheitolla ison kiven keskelle auton konepeltiä. Häissä esiintynyt Mikko Alatalo kuulutti auton omistajaa.
10. Lapsuuden kodistani löytyy edelleen lapsena ostettuja vaatteita, jotka ostettiin kasvuvara mielessä - ja jotka ovat minulle vielä tänäkin päivänä liian isoja.
Että näin.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
H R V !
Ennen joulua saimme työpaikan kautta mahdollisuuden osallistua HRV-mittaukseen. Osa onkin kuullut siitä useaan kertaan. Suomeksi avattuna kyse on sykevälivaihtelumittauksesta ja englanniksi Heart Beat Variability.
Näin tavallinen tallaaja voi puhua ihan vaan stressimittauksesta.
Mittaus oli henkilökohtaisesti uskomattoman avaava ja mielenkiintoinen. Mittaria pidetään kolme vuorokautta kahden elektrodin voimin, sydämen ja kyljen kohdalla kiinnitettynä.
Mittaus osui omalta kohdaltani erittäin suuren stressipiikin aikaan. Monet deadlinet paukkuivat, ja joululoma oli jo mielessä. Voinkin paljastaa, että käteni hikosivat jokseenkin paljon, kun marssin psykologin juttusille palaute/arviointikeskusteluun. Eniten palautteessa pelotti se, että mitähän siitäkin ajatellaan, kun 26-vuotias juuri työelämään astunut nuori on täysin piipussa - jo nyt.
Suureksi yllätykseksi tulokseni olivat hämmästyttävän hyviä ja jopa keskiarvoa parempia, enkä myöskään ollut lähelläkään loppuun palamista.
Palatakseni kuitenkin tuohon nuorten piippuun palamiseen. Psykologi valaisi minua, että itseasiassa on hyvin todennäköistä, että nuoret palavat loppuun työuransa alussa. Paineet työelämässä, riittämisen pelko ja tietämättömyys ns. normaalista työtahdista altistavat nuoren yhä herkemmin työuupumukseen.
No sitten niistä tuloksista?
Kerroinkin, että pelkäsin tuloksia paljon. Raportti näyttää stressitason punaisella ja palautumisen sinisellä. Kyse on siis nimenomaan siitä, kuinka paljon elimistö ehtii palautua vuorokauden aikana. Kyse ei ole töiden määrästä, vaan siitä että kaiken keskellä pystyt myös palautumaan. Omalla kohdallani yöt nukuin kuin tukki, työpäivänä kahvitauot ja vapaalla kummipojan kanssa touhuaminen palauttivat. Puhumattakaan television katselusta, josta olen saanut aika paljon osakseni kettuilua. Stressin määrä ja palautuminen olivat tasapainossa, ja fysiologisesti sain erittäin terveen paperit.
Mutta olihan siellä niitä yllätyksiäkin. Esimerkiksi maanantai-illan rakastamani BodyAttack -jumppa on liian rajua, aivan liian myöhään. Urheilusuorituksen jälkeen palautumiseni alkoi vasta 2,5 tuntia nukahtamisesta (tulipahan muuten mieleen pesäpalloaikojen lepakkotreenit klo 22.30..?) Myöskään edellisen illan rillutteluilta ei näyttänyt kovinkaan hyvältä sunnuntaiaamuna stressimittarista katsottuna. Alkoholi saa kuulemma elimistön stressitilaan ja palautuminen kestää - siitäkö se pahaolokin sitten aina johtuukin :P
Analysoimme psykologin kanssa yhdessä miksi kaikesta stressistä ja kiireestä huolimatta tulokseni olivat näinkin hyviä? Vastaus tulee pitkälti geeneistä, iästä ja liikunnasta. Liikuntataustalla on varmasti merkitystä tuloksiin, ja mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeampaa ja työläämpää myös palautuminen on. Myös geenit vaikuttavat esimerkiksi unen laatuun.
Työpaikallamme kävimme sitten useita keskusteluja siitä pitääkö koko mittaus paikkansa. Paljastettakoon, että osalla tulokset menivät melkein huumorin puolelle. Itse uskon kuitenkin mittaukseen ja puhtaasti fysiikkaan. Autonomista hermostoa kun ei ole kovin helppo huijata.
Kaiken tämän summauksena pidin mittausta hyvin mielenkiintoisena, ja psykologin kanssa jutustely avasi paljon nuorten työelämästä ja ajatuksista. Suosittelen mittausta kaikille, joille joskus tulee siihen mahdollisuus. Osalle tulokset voivat olla positiivisia ja osalle jopa hälyttäviä. Tärkeintä kaikessa on kuitenkin se, mihin suuntaan elämänsä kaiken tämän jälkeen muuttaa.
Itse päätin rajoittaa liian myöhään tapahtuvaa, liian rajua liikuntaa.
Näin tavallinen tallaaja voi puhua ihan vaan stressimittauksesta.
Mittaus oli henkilökohtaisesti uskomattoman avaava ja mielenkiintoinen. Mittaria pidetään kolme vuorokautta kahden elektrodin voimin, sydämen ja kyljen kohdalla kiinnitettynä.
Mittaus osui omalta kohdaltani erittäin suuren stressipiikin aikaan. Monet deadlinet paukkuivat, ja joululoma oli jo mielessä. Voinkin paljastaa, että käteni hikosivat jokseenkin paljon, kun marssin psykologin juttusille palaute/arviointikeskusteluun. Eniten palautteessa pelotti se, että mitähän siitäkin ajatellaan, kun 26-vuotias juuri työelämään astunut nuori on täysin piipussa - jo nyt.
Suureksi yllätykseksi tulokseni olivat hämmästyttävän hyviä ja jopa keskiarvoa parempia, enkä myöskään ollut lähelläkään loppuun palamista.
Palatakseni kuitenkin tuohon nuorten piippuun palamiseen. Psykologi valaisi minua, että itseasiassa on hyvin todennäköistä, että nuoret palavat loppuun työuransa alussa. Paineet työelämässä, riittämisen pelko ja tietämättömyys ns. normaalista työtahdista altistavat nuoren yhä herkemmin työuupumukseen.
No sitten niistä tuloksista?
Mutta olihan siellä niitä yllätyksiäkin. Esimerkiksi maanantai-illan rakastamani BodyAttack -jumppa on liian rajua, aivan liian myöhään. Urheilusuorituksen jälkeen palautumiseni alkoi vasta 2,5 tuntia nukahtamisesta (tulipahan muuten mieleen pesäpalloaikojen lepakkotreenit klo 22.30..?) Myöskään edellisen illan rillutteluilta ei näyttänyt kovinkaan hyvältä sunnuntaiaamuna stressimittarista katsottuna. Alkoholi saa kuulemma elimistön stressitilaan ja palautuminen kestää - siitäkö se pahaolokin sitten aina johtuukin :P
Analysoimme psykologin kanssa yhdessä miksi kaikesta stressistä ja kiireestä huolimatta tulokseni olivat näinkin hyviä? Vastaus tulee pitkälti geeneistä, iästä ja liikunnasta. Liikuntataustalla on varmasti merkitystä tuloksiin, ja mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeampaa ja työläämpää myös palautuminen on. Myös geenit vaikuttavat esimerkiksi unen laatuun.
Työpaikallamme kävimme sitten useita keskusteluja siitä pitääkö koko mittaus paikkansa. Paljastettakoon, että osalla tulokset menivät melkein huumorin puolelle. Itse uskon kuitenkin mittaukseen ja puhtaasti fysiikkaan. Autonomista hermostoa kun ei ole kovin helppo huijata.
Kaiken tämän summauksena pidin mittausta hyvin mielenkiintoisena, ja psykologin kanssa jutustely avasi paljon nuorten työelämästä ja ajatuksista. Suosittelen mittausta kaikille, joille joskus tulee siihen mahdollisuus. Osalle tulokset voivat olla positiivisia ja osalle jopa hälyttäviä. Tärkeintä kaikessa on kuitenkin se, mihin suuntaan elämänsä kaiken tämän jälkeen muuttaa.
Itse päätin rajoittaa liian myöhään tapahtuvaa, liian rajua liikuntaa.
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Miksi kukaan kirjoittaa blogia?
Olen jo kuukausikaupalla miettinyt kirjoittavani siitä, Miksi ylipäänsä kukaan hullu kirjoittaa blogia?
Jotta minulla on oikeus kritisoida muiden valintoja, onkai kysyttävä itseltänikin, miksi vaivaudun?
Itselleni kyse on kai jonkinlaisesta itseilmaisusta. Päiväkirjat ovat jääneet jo vuosia sitten, joten nämä jonninjoutavat kirjoitukset jollain tasolla korvatkoon sitä. Vuoden jälkeen on hauska lukea ajatuksiaan ja palata hetkiin, jolloin tein kirjoitusta. Tällaiseen höpöhöpö-blogiin ei kuitenkaan voi aina kirjoittaa niitä todellisiä ajatuksia. Sitä harva muukaan bloggaajista tekee. On mukavampi kirjoittaa siitä kiiltokuvatyypistä, kuin antaa todellista oikeaa kuvaa blogin takana olevasta tyypistä. Olenkin siis myös pohtinut ns. nimettömän blogin perustamista. Sinne voisi kai kirjoittaa ne syvimmätkin tunteet - aivan kuten päiväkirjaankin.
Seurailen, tai oikeastaan silmäilen useitakin blogeja. Blogit ovat yleistyneet viime aikoina hurjasti, mikä ei varmasti ole enää kenellekään yllätys. Yksi asia minua kuitenkin jopa hieman ärsyttää.
Postitettu materia.
Monet bloggaajista kertovat pitävänsä muotiblogia, meikkiblogia tai esim. sisustusblogia. Onko kyse siitä, että he haluavat avata omaa maailmaansa, vai kenties sittenkin sitä maailmaa, jota heille postin välityksellä tyrkytetään?
Blogeissa kuuluu toki mainita, että kyseinen tuote on saatu yritykseltä ja "jää varmasti päivittäiseen meikki/vaatelaukkuuni." Yrityksille tämä on pieni vaiva ja suuri voitto, mutta ihmettelen kovasti niitä bloggaajia, jotka lankeavat tähän ansaan - jatkuvasti. Välillä on toki mielenkiintoista lukea uutuuksista, mutta onko sitten enää järkeä kantaa blogia omalla nimellään, jos blogit eivät perustu juurikaan muuhun kuin postilähetyksiin?
Onko kyse tällöin siitä, että haluaa kertoa niistä asioista joista todellakin haluaa vai siitä että he kirjoittavat siitä, mitä milloinkin yritykset sattuvat lähettämään - ja jotta heille satelee lähetyksiä jatkossakin?
Blogeille käy todennäköisesti tulevaisuudessa kuten monelle muullekin ilmiölle; jotain uutta on keksittävä!
Onneksi siihen asti voin ilolla silmäillä niitä useita blogeja, jotka eivät ole vielä tuohon yritysansaan kaatuneet :)
Jotta minulla on oikeus kritisoida muiden valintoja, onkai kysyttävä itseltänikin, miksi vaivaudun?
Itselleni kyse on kai jonkinlaisesta itseilmaisusta. Päiväkirjat ovat jääneet jo vuosia sitten, joten nämä jonninjoutavat kirjoitukset jollain tasolla korvatkoon sitä. Vuoden jälkeen on hauska lukea ajatuksiaan ja palata hetkiin, jolloin tein kirjoitusta. Tällaiseen höpöhöpö-blogiin ei kuitenkaan voi aina kirjoittaa niitä todellisiä ajatuksia. Sitä harva muukaan bloggaajista tekee. On mukavampi kirjoittaa siitä kiiltokuvatyypistä, kuin antaa todellista oikeaa kuvaa blogin takana olevasta tyypistä. Olenkin siis myös pohtinut ns. nimettömän blogin perustamista. Sinne voisi kai kirjoittaa ne syvimmätkin tunteet - aivan kuten päiväkirjaankin.
Seurailen, tai oikeastaan silmäilen useitakin blogeja. Blogit ovat yleistyneet viime aikoina hurjasti, mikä ei varmasti ole enää kenellekään yllätys. Yksi asia minua kuitenkin jopa hieman ärsyttää.
Postitettu materia.
Monet bloggaajista kertovat pitävänsä muotiblogia, meikkiblogia tai esim. sisustusblogia. Onko kyse siitä, että he haluavat avata omaa maailmaansa, vai kenties sittenkin sitä maailmaa, jota heille postin välityksellä tyrkytetään?
Blogeissa kuuluu toki mainita, että kyseinen tuote on saatu yritykseltä ja "jää varmasti päivittäiseen meikki/vaatelaukkuuni." Yrityksille tämä on pieni vaiva ja suuri voitto, mutta ihmettelen kovasti niitä bloggaajia, jotka lankeavat tähän ansaan - jatkuvasti. Välillä on toki mielenkiintoista lukea uutuuksista, mutta onko sitten enää järkeä kantaa blogia omalla nimellään, jos blogit eivät perustu juurikaan muuhun kuin postilähetyksiin?
Onko kyse tällöin siitä, että haluaa kertoa niistä asioista joista todellakin haluaa vai siitä että he kirjoittavat siitä, mitä milloinkin yritykset sattuvat lähettämään - ja jotta heille satelee lähetyksiä jatkossakin?
Blogeille käy todennäköisesti tulevaisuudessa kuten monelle muullekin ilmiölle; jotain uutta on keksittävä!
Onneksi siihen asti voin ilolla silmäillä niitä useita blogeja, jotka eivät ole vielä tuohon yritysansaan kaatuneet :)
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Ennen ja nyt.
On hurahtanut taas tovi, kun olen viimeeksi kirjoittanut tänne blogin puolelle. Pistettäköön syy vaikka pimeän syksyn ja gradun piikkiin.
Olkoon tämä viimeinen kirjoitus ja maininta koko gradusta, mutta jotenkin se edelleen pulpahtaa mieleen aika ajoin. Tänään taas vaihteeksi keskustelimme aiheesta hyvän ystäväni kanssa - itse vain olen siinä onnellisessa asemassa, että gradu on jo mustissa kansissa ja paperit laatikossa. Monet toverini eivät kuitenkaan ole, ja tiedän millaista se on. Todellakin tiedän.
Muistan kristallin kirkkaasti sen hetken, kun kerroin monelle, että opinnäytetyö on vain pieni ponnistus, joka valmistuu nopeasti ajallaan, kunhan vain päässään päättää niin. Totuus oli kohdallani kuitenkin jotain aivan päinvastaista. G vaatii työtä, paneutumista ja erityisesti aikaa.
Tuo viimeinen taitaakin olla se kaikista hankalin. Aina tulee jotain mielenkiintoisempaa tekemistä, ja mielenkiintoisen tapahtuman jälkeen palaat taas tosiasiaan, ettei G ole taaskaan edennyt ja poet huonoa omaa tuntoa, ettet ollut koneen ääressä. Vapaista hetkistäkään ei oikein osaa nauttia. Tuntuu kuin suurin osa vapaa-ajasta olisi tuomittu, ja G katsoi olkapääni takaa ja muistutti olemassaolostaan jatkuvalla syötöllä.
Näin jälkikäteen ajateltuna tuo aika oli välillä suoraan sanottuna helvettiä. Työt veivät suurimman osan ajasta ja vapaina hetkinä en sitten saanutkaan mitään aikaiseksi, ja huono fiilis vain jatkui. Jossain vaiheessa tuli kuitenkin piste, että huomasin G:n olevan todella hyvällä mallilla ja uhrasin useita viikonloppuja kaiken muun kustannuksella.
Ärsyttikö? En voi edes sanoin kuvailla. Mutta lopussa kiitos seisoo.
Kaiken tuon melkein vuoden ärsytyksen, huonon omantunnon, liikakilojen ja huonon kunnon seurauksena tänä vuonna tahti onkin aivan eri. Vuorossa onkin vuosi, jolloin huolehdin itsestäni ja tärkeintä on se, ettei mikään paina takaraivossa. Minulla on vapaus tehdä mitä haluan.
Olkoon tämä vuosi omistettu hyvinvoinnille ja itsestä huolehtimisille! :)
Olkoon tämä viimeinen kirjoitus ja maininta koko gradusta, mutta jotenkin se edelleen pulpahtaa mieleen aika ajoin. Tänään taas vaihteeksi keskustelimme aiheesta hyvän ystäväni kanssa - itse vain olen siinä onnellisessa asemassa, että gradu on jo mustissa kansissa ja paperit laatikossa. Monet toverini eivät kuitenkaan ole, ja tiedän millaista se on. Todellakin tiedän.
Muistan kristallin kirkkaasti sen hetken, kun kerroin monelle, että opinnäytetyö on vain pieni ponnistus, joka valmistuu nopeasti ajallaan, kunhan vain päässään päättää niin. Totuus oli kohdallani kuitenkin jotain aivan päinvastaista. G vaatii työtä, paneutumista ja erityisesti aikaa.
Tuo viimeinen taitaakin olla se kaikista hankalin. Aina tulee jotain mielenkiintoisempaa tekemistä, ja mielenkiintoisen tapahtuman jälkeen palaat taas tosiasiaan, ettei G ole taaskaan edennyt ja poet huonoa omaa tuntoa, ettet ollut koneen ääressä. Vapaista hetkistäkään ei oikein osaa nauttia. Tuntuu kuin suurin osa vapaa-ajasta olisi tuomittu, ja G katsoi olkapääni takaa ja muistutti olemassaolostaan jatkuvalla syötöllä.
Näin jälkikäteen ajateltuna tuo aika oli välillä suoraan sanottuna helvettiä. Työt veivät suurimman osan ajasta ja vapaina hetkinä en sitten saanutkaan mitään aikaiseksi, ja huono fiilis vain jatkui. Jossain vaiheessa tuli kuitenkin piste, että huomasin G:n olevan todella hyvällä mallilla ja uhrasin useita viikonloppuja kaiken muun kustannuksella.
Ärsyttikö? En voi edes sanoin kuvailla. Mutta lopussa kiitos seisoo.
Kaiken tuon melkein vuoden ärsytyksen, huonon omantunnon, liikakilojen ja huonon kunnon seurauksena tänä vuonna tahti onkin aivan eri. Vuorossa onkin vuosi, jolloin huolehdin itsestäni ja tärkeintä on se, ettei mikään paina takaraivossa. Minulla on vapaus tehdä mitä haluan.
Olkoon tämä vuosi omistettu hyvinvoinnille ja itsestä huolehtimisille! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)