Karppaus; väärä ruokavalioko?

Seurasin mielenkiintoista keskustelua TV1:llä, jossa puheenaiheena oli ruokavalio ja erityisesti karppauksen terveellisyys. Lopulta keskustelu ajautui vastakkainasetteluksi karppauksen ja ns. normaalin ruokavalion välillä, yllättäen.

TV1:n keskustelu nosti omalla kohdallani karvat pystyyn. Tässä karppauksessa tai hiilihydraattien vähentämisen keskustelussa on kyse samasta kuin kaikessa muussakin vastaavassa; ennakkoluuloista. On helppoa huudella ja kertoa mielipiteitään, jos et ole edes kokeillut ja liikakiloja ei ole koskaan ollutkaan.

Televiossa ollut professori vertasi useiden vuosikymmenien aikana tehtyihin tutkimuksiin, jossa normaali ruokavalio on ainut oikea vaihtoehto. Siinäpä juuri se. Tälläkään hetkellä meneillä ei ole pitkäaikaistutkimuksia, jossa selvitetään vähähiilihydraattisen ruokavalion hyötyjä. Kappas, kun normaalia ruokavaliota suosivat asiantuntija eivät uskalla edes vilkaista lasien ulkopuolelta ja tutkimusavustukset suunnataan yksikantaisesti normaalin ruokavalion tutkimuksiin.

Ihmiset, joilla joko geenit tai muut elämäntavat johtavat siihen, että liikakiloja on, yrittävät päivittäin löytää keinoja, joilla olo helpottuisi. Valitettavasti niitä ylipainoisia ei taida juurikaan löytyä, jotka edelleen huutelevat normaalin ruokavalion perään. He ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan huomanneet vähähiilarisen tehokkaat tulokset, niin henkisellä kuin fyysiselläkin puolelle. Se on vain kiistaton totuus, jonka olen myös itse todistanut.

Normaalin ruokavalion suuntaan kun tuntuvat kaatuvan ne, jotka muutenkin jo syövät terveellisesti, säännöllisesti, totutusti pieniä annoksia ja kas kummaa, yllättävän paljon lihaa ja kalaa? Toisin sanoen vähähiilihydraattisesti.

Loppuen lopuksi vaakakupissa painaa eniten se mikä sinusta itsestäsi tuntuu parhaalta vaihtoehdolta.

---------
Selventääkseni termistöä, niin varsinaisella karppauksellahan tarkoitetaan hiilihydraattien vähentämistä lähes nollaan. Vähähiilihydraattisella taas puolestaan tarkoitetaan sitä, että hiilihydraattien käyttöä vähennetään pääosin pastasta, riisistä, perunasta ja leivästä.

Oikeita valintoja.

Tuntuu hurjalta, että viimeisestä kirjoituksestani on jo kolme kuukautta, neljäsosa koko vuodesta. Yksinkertainen syy kirjoittamattomuuteeni on ollut tottuminen hektiseen elämään, joka kumma kyllä - maistuu edelleen.

Alkutalvesta aloitin järjestelmällisen kesätyön etsimisen Helsingin alueelta. Onnen ja varmaan sattuman kautta päädyin tuttuun firmaan Kauppatorin laidalle. Sain kesätyön, jota en edes villeimmissä unelmissani osannut kuvitella.

Pääsin keskelle 900 miljoonan euron yrityskauppaa, mikä on Suomen mittakaavalla jokseenkin harvinaista. Integraatioviestintään sukeltaessa sitä miettii kuinka sitä on oikein oppinut tämän kaiken ja kuinka paljon sitä on päässyt tekemään. Työilmapiiri on loistava ja osaavia ihmisiä löytyy ympäriltä valtavasti.

Eniten työelämään siirtymisessä pelotti se, etten ehkä pitäisikään siitä. Työmoraalini tuntien päivät venyvät pitkiksi ja kellokortissakin on jo tarpeeksi tunteja. Muutos pelottaa aina ja alku on hankalaa, mutta lopulta kiitos seisoo. Aikansa kutakin, kuten hyvän ystäväni Annan kanssa juttelimme.

Olen kokenut ja oppinut tänä kesänä niin, paljon, että tiedän tehteeni oikeita valintoja.

Tämä tyttö vaihtaa nyt maisemaa Helsinkiin ja katsoo mitä pääkaupunkiseudun kortti tuo tullessaan!

Hektistä elämää.

Kiire on viime aikoina ollut lempisanani. Mutta tätähän minä halusin.

Maisemani vaihtui huhtikuun alkupuolella ja on ollut tottumista. Kun Jyväskylän kaduilla saa kulkea rauhassa ja samoihin naamoihin törmää aina kävelykadulla, niin tuolla pääkaupungin seudulla sitä pelkoa ei ole. Ei auta, että päätät kävelyreittisi etukäteen, vaan aina joku edessä. Inhottavaa, mutta samalla niin pirun siistiä.

Vuoden 2007 jälkeen jäin outona lintuna kaipaamaan Helsingin vilskettä, joten eikai ollut yllätys, että sinne vielä joku päivä palaan. Voin kyllä myöntää, että nautin nyt suunnattomasti jokaisesta työpäivästä, kun aamukävelyni suuntautuu Espan puiston läpi. Kesällä, aamun sarastaessa, fiilis on varmaan vieläkin hienompi.

Vaikka viime vuodet Jyväskylässä ovat olleet mahtavia, enkä vaihtaisi niitä mistään hinnasta pois, niin silti aina Helsinkiin palatessa tuntuu, että olen jollain tapaa kotona. Olihan muutaman vuoden takainen Helsingin keikka ensimmäinen itsenäistymisreissuni, josta takataskuuni jäi vain positiivisia muistoja.

Tuleva syksy on vielä auki. Joko palaan Keski-Suomeen tai kaikki tavarani haetaan isolla autolla Helsinkiin. Eletään nyt kuitenkin ensin tämä kesä ja nautitaan pääkaupungin menosta.

Aika näyttää. Kumpi tahansa kaupunki on loppuen lopuksi erittäin positiivinen vaihtoehto.

Naisen itsetunto.

Olen tunnettu siitä, että eksyn jos jonkinlaisten tosi-tv-sarjojen pariin. Surffaillessani ruutu.fi-palvelussa käsiini osui ennakkojakso sarjasta  Kauneusklinikka Tiina Jylhä.

Jakso tarjosikin oikein mielenkiintoista viihdettä ja ruokkii varmasti viihdenälkäiset katsojat, mutta olen silti järkyttynyt.

Me suomalaiset olemme sekaisin.

Tuntuu hurjalta, että yhteiskuntamme on suuntaamassa ajatusmaailmaan, että kauneusleikkaukset ja hoidot ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Nuoret tytöt haluavat rintojen kohotuksen parantaakseen itsetuntoaan ja saadakseen enemmän huomiota miespuolisilta henkilöiltä. Enää ei riitä, että rintoja kohotetaan, vaan täytettä tungetaan  myös alleihin tai jopa sormien väleihin.

Minusta kun tuntuu, että kauneusleikkaukset ovat enemmänkin tulipalojen sammuttelua kuin ehkäisyä, mutta sehän tuntuu olevan tänä päivänä muodissa lähes jokaisessa asiassa.

On surullista, että monen naisen itsetunto on liiankin kiinnyksissä siihen, kuinka paljon saa huomiota miespuolisilta henkilöiltä. Pohdinkin pitkään mielessäni, että ovatko miehet todellakin suurin ja merkittävin keino naisen itsetunnon kohotukseen? Kun katsoo ympärilleen, niin totuus näyttää juurikin näin karulta.

Mitä me sitten enää mahdamme sille ajatusmallille, että nainen on onnistunut elämässään, jos 50-vuotiaana kulkee rypyttömänä ja rasvattomana? Jotain olisi kuitenkin tehtävä sille, että 15-vuotiaat itkevät vanhemmilleen rumuuttaan ja sitä, ettei kukaan mies koskaan halua häntä. 0-koon mallit ovat ihanteita, johon jokainen pyrkii ja naisellisuus on kadoksissa.

Kyllähän sitä itsekin tulee vietettyä tunteja peilin edessä ja huolehdittua ulkonäöstä mutta uskallan väittää, että oma itsetuntoni ei rakennu miesten kehujen varaan. Jos näin kävisi, olisin todella vihainen itselleni.

Eikai tässä silti auta kuin heittää hanskat tiskiin. Lähes yksinhän tässä lopulta taistellaan.

Koukussa paratiisiin.

Ei olisi pitänyt avata televisiota pari viikko sitten.

Paratiisihan sieltä alkoi ja koukussa oltiin, samantien.

Thaimaan vaihdon jälkeen minulla oli pitkään olo, että Suomessa on hyvä olla ja ainakaan Thaimaahan ei vähään aikaan tarvitse lähteä. Vaikka vaihtoni oli uskomattoman ihana niin silti pidempään ulkomailla majailemisen jälkeen Suomeen on aina kiva palata. Hanavettä ja Suomen puhtautta ei voita mikään.

Eniten ilonpilkahduksia muistuu mieleen thaimaalaisesta kulttuurista. Iloiset ihmiset ja positiivinen suhtautuminen elämään ovat edelleen mielessäni. Tinkimisen kulttuuri ja erilaiset ruokalajitkaan eivät enää tunnu vierailta. Pienen pienet vinkit poliisien välttämiseen ja parhaat menomestat eivät nekään ole unohtuneet.

Nyt se Thaimaan kuume on noussut pahasti päälle ja syytän siitä täysin Subin Paratiisia. Ruskettuneet sukellusoppaat ja tutut maisemat aiheuttavat uskomattoman kaipuun Phuketin saarelle. Olenkin tässä huvikseni miettinyt, että jos Raya Divers ei olisi sukellusfirma ja jos olisin tippaakaan kiinnostunut sukelluksesta, niin pieni harjoittelujakso yrityksen palveluksessa ei olisi ollenkaan pahasta.

Olisiko teillä käyttöä puheviestijälle? Tuskin.

Ehkä kuitenkin päädyn säästämään rahaa Thaimaan reissua varten ja suuntaan saarelle ihan vain lomailun merkeissä.Ei tuo sukellushomma ole kuitenkaan ihan oma juttuni.

Kyllä minä sinne vielä kuitenkin palaan. Se on varma asia se.

Perhematkailua.

Olen blogikirjoituksissa perehtynyt kaikenlaiseen maailmanmenoon, mutta yksi tärkeimmistä on jäänyt täysin unholaan.

Vanhempani.

Kaikki muistavat lapsuudesta ne hetket, jolloin auto pakattiin täyteen tavaraa ja leppoisa perheloma odotti tuloaan. Ei siinä mitään, itse lomat yleensä sujuukin suhteellisen leppoisasti.

Entäpä sitten pakkaaminen ja varsinainen lähtö? Loistavia hetkiä.

Vanhempieni avioliitto on kestänyt arvostettavat 35 vuotta. Välillä sitä touhua katsoo arvostaen mutta välillä touhu on enemmänkin huvittavaa. Lohduttavaa on se, että vaikka olen asunut poissa kotoa jo useamman vuoden niin sama hauska touhuaminen jatkuu edelleen. Ainoastaan silmälaseja etsitään hieman enemmän ja kodin siisteystaso on noussut yhä entisestään.

Suuntasimme sunnuntaina juhlistamaan Sundbergin kuninkaallisia Kirkkonummen suuntaan. Matka alkoikin erittäin perinteisesti eli kinaamiseksihan se lopulta meni.

Katselin takapenkiltä huvittuneena vanhuusikää kolkuttelevien vanhempieni touhua, kun nimeltä mainitsematon äitini torui nimeltä mainitsematonta isääni pienistä virheistä, joihin isäni ei omien sanojensa mukaan koskaan syyllisty. Lopulta isäni käynnisti auton kiroillen ja lähti liikkeelle käsijarru päällä, moottorin kierrosten huutaessa yli 3000:n. Hauskasta episodista olisi puuttunut enää se, että auto olisi peruutettu täydellä vauhdilla lumipenkkaan.

Eihän siinä lopulta voinut muuta kuin nauraa kärttyisille vanhemmilleni. Onneksi rakkaat vanhempani tajusivat myös itse toilailunsa ja osasivat nauraa itselleen isäni kaasuttelujen jälkeen.

Pienestä se on kiinni.

Aloinkin miettimään omaa tulevaisuuttani. Kai sitä itsekin sitten tulee joskus olemaan samassa jamassa. Vaikka sitä niin yrittää väittää itselle, että minustahan ei vanhempieni kaltaista tule, niin on kai se myönnettävä: geenit periytyy, niin hyvässä kuin pahassa.

Kaikesta huolimatta vanhempieni seura on loistavaa. Naurua ei todellakaan puutu.

Ainiin, ja huomautuksena. Olenhan minäkin joskus oman osuuteni saanut.


Rakkaat vanhempani Erkki ja Senja, tässä tämä nyt on.

Muistan.

Muistojen pariin palaaminen on silloin tällöin terapeuttista.

Olen jo parin päivän ajan miettinyt kaikkea sitä hauskaa, mitä olen opiskeluvuosieni saatossa saanut kokea. Uskomattomia hetkiä on jäänyt taakse ja osan olisi kai voinut jättää tekemättäkin.

Kuitenkin aika kultaa muistot.

Muistan, kun olin elämäni ensimmäistä kertaa myöhässä; opiskelutovereideni ensimmäisessä tapaamisesta.

Muistan, kun syksyllä 2007 matkasimme viestijöiden exculle Tukholmaan ja tutustuimme MTV:n toimitukseen.

Muistan myös sen, kuinka Axel Smith oli kummasti sairastunut "mahatautiin" eikä päässyt esittelemään MTV:n toimintaa.

Muistan, kun Kilpparin asunnossani vietettiin unohtumattomia saunahetkiä.

Muistan, kun Spice Girls valtasi Kauppakadun asunnon verkkosukkahousuillaan ja unohtumattomilla lauluesityksillään.

Muistan kaikki ne hulvattomat hetket parkun sählyvuoroista.

Muistan, kuinka edustin ainejärjestömme futisjoukkuetta, eikä meillä ollut edes tarpeeksi pelaajia.

Muistan aina, kun istuin Katseessa ja päätin, että ensi vuonna lähden Thaimaahan vaihtoon.

Muistan, kun tajusin, että puheviestintä on kivaa.

Muistan ne monet auringon täyttämät, keväiset kahvihetket Emilian parvekkeella.

Muistan lumifutiksen 22 asteen pakkasessa.

Muistan kaikki ne hulvattomat hetket Heinin seurassa.

Muistan niin paljon enemmänkin.

Muisteleminen on hauskaa.

Mie sanon moi.

Niin hassua kuin se onkin, niin sana moi aiheuttaa välillä pirun hankalia tilanteita.

Asuin aiemmin kerrostalossa, jossa iloinen tervehtiminen kuului talon tapoihin. Ei väliä olitko talon asukas vai vieraileva tähti, niin jokaiselta käytävällä kulkijalta kuului iloinen tervehdys tai moikkaus. Kuinka mukavalle tuulelle sitä tuleekaan, kun rapussa raikaa iloinen yhteishenki ja yhteisöllisyys on huipussaan!

Nykyisessä asuintalossa toimitaankin aivan päinvastaisesti. Vastaantulevaa henkilöä ei katsota silmiin ja tervehtiminen tuntuu enemmänkin rikokselta kuin automaatiolta. Vanhemmat ihmiset hämmästyvät, kun avaa suunsa, hymyilee iloisesti ja sanoo terve. "Ei kuulu talon tapoihin" voisikin vanha herrasmies alakerrastamme todeta.

Ilmeisesti eivät ole tottuneet tällaiseen toimintaan, joten päätimmepä kämppikseni kanssa rikkoa rajoja ja hämmästyttää kaikki rapussamme kulkevat. Mie sanon moi, yrittäkää tottua.

Kerronpa tähän väliin hyvän esimerkin yhteisöllisyydestä. Se tulee ajalta, jolloin työskentelin tehdasympäristössä. Tehtaassa työskentelee parhaimmillaan useita satoja työntekijöitä ja kaikkia tervehditään tilanteessa kuin tilanteessa. Tervehtimisen ei tarvitse välttämättä olla kovinkaan suurta, pieni nyökkäyskin riittää mutta tehtaassa vallitseva me-henki on uskomatonta ja tuntuu, että kaikki tehtaassa tai konttoreissä vierailevat ovat samalla tasolla. Esimerkillistä toimintaa sanon minä!

Tämä moin sanominen on aiheuttanut pieniä indentifioitumisongelmia. Tunnen edelleen edellisen asuntoni lämminhenkisyyden ja osa minusta asuu edelleen vanhassa asunnossani. Kun normit rapussamme ovat sellaiset, ettei suuta avata niin ei siinä muutaman asukkaan tervehtiminen paljoakaan auta ja indentifioituminen nykyiseen asuntooni on hyvin hankalaa.

Tosin Roomaakaan ei rakennettu päivässä, joten projekti etenee mutta hyvin hyvin hitaasti.

Kaiken tämän jälkeen pohdin edelleen, että miksi tervehtiminen tuntemattomille on niin kauheaa? Eikö se kerro jotain sosiaalisuudestasi ja asenteestasi muita kohtaan, jos hortoilet pää alhaalla ja mutrusuuna asuntosi käytävillä? Ja unohtamatta sitä kuinka mukavalle tuulelle sitä tuleekaan, kun tuntemattoman huulilla näkee pienen pienen iloisen hymynkareen.

Yksinkertaisuudessaan kyse on lopulta vain yhdestä sanasta.

Asiakaspalvelu on taitolaji.

Jokainen pystyy varmasti samaistumaan siihen, että on saanut elämässään huonoa asiakaspalvelua - olkoon sen sitten kasvokkaistilanteessa tai puhelimen välillä käydyssä keskustelussa.

Asiakaspalvelu on haastava laji.

Uskallan väittää, että suurin osa asiakaspalvelualalla työskentelevistä saattaisivat löytää kutsumuksensa jostain muualta. Hyvä asiakaspalvelu ei ole vain tervehtimistä, kysymyksiin vastaamista ja kuitin ojentamista. Asiakaspalvelu lähtee asenteesta ja halusta palvella edessä seisovaa asiakasta. Huonon päivän selittelyt tai väsymys eivät palvele yritystä jossa työskentelet eivätkä tosiaankaan paranna asiakastyytyväisyyttä.

Yksi asia unohtuu tänä päivänä työelämässä. On syytä muistaa, että jokainen työntekijä on yrityksensä asiakaspalvelija ja käyntikortti ulospäin. Jos yritys tai henkilö saa kritiikkiä osakseen niin luultavasti siihen löytyy syy, jos ei muuta niin asiakkaan tyytymättömyys.

Golfkentällä asiakaspalvelu onkin sitten ihan oma lajinsa. Useat pelaajat ovat maksaneet tuhansia euroja pelaamisoikeudestaan, ja jos organisaatiotasolla asiat eivät ole hanskassa niin asiakaspalvelija on se, joka joutuu vastaamaan niihin oikeisiin kysymyksiin. Asiakkaalle ei riitä vastaukseksi se, että asiaa selvitellään tai laitan palautteen eteenpäin. Asiaan on saatava vastaus heti.

Kuka on sitten sopiva asiakaspalvelutilanteisiin? Sellainen ihminen, joka ymmärtää kokonaisuuden. Ei riitä, että hoitaa oman tonttinsa vaan on pelattava koko joukkueen eteen. Ne on ne kauan ja liiaksikin toitotetut vuorovaikus- ja tiimityöskentelytaidot.

Milloin viimeeksi itse mietit asiakaspalveluasennettasi?

Liikunnan iloa vai surua?

Edellinen blogikirjoitukseni koski urheilua, joten päätin jatkaa samalla linjalla.

Jokaisella meillä on varmasti jokin lähinnä sydäntä oleva kulttuurimuoto. Toisille se on musiikki ja toisille teatteri.

Ja sitten on ne hullut, joille se on urheilu.

Oma taustani liikunnalle löytyy joukkuevoimistelun ja pesäpallon parista. Opin jo kai pienenä siihen, ettei harjoitusaikataulusta jousteta, ja että urheilun on kuuluttava elämään, tavalla tai toisella. Tuntuu hullulta, että edelleenkin tulee välillä urheiltua jopa 5 kertaa viikossa ja siltikin tuntuu joskus, ettei se ole tarpeeksi. Voitaisiin varmaan puhua jonkinlaisesta urheilureksiasta?

Myönnetään; kai tässä sitten jonkin sortin urheiluhullu ollaan.

Jokainen urheilee itselleen mieluisimmalla tavalla. Itse pidän veren maku suussa -reenistä, jolloin urheilusuorituksen jälkeen on todellakin tunnettava, että jotain on tehty. Osa taas pitää tanssista ja siitä, että heilutaan rytmin ja hyvän musiikin tahdissa. Joku taas tykkää rauhallisista, oman kehon rentouttavista harjoitteista. Urheilussa parasta on kuitenkin se, ettei kukaan määrää sinulle millaista on oikeanlainen urheilu. Jokainen päättäkööt sen itse ikään, kuntoon tai näköön katsomatta.

No sitten on tietysti se paljon puhuttu ulkonäkö. Ennen lenkkipoluilla juostiin vanhassa, työpaikalta saadussa tuulipuvussa ja päässä vilkkui sedän firman sponsoripäähine. Nykyisin tapaa enää harvoin tällaisia hard core -juoksijoita, sillä juoksussakin on oltava kireät juoksutrikoot, juoksutakki, hengittävä pipo, omille jaloille sopivat juoksukengät ja mikä tärkeintä; värit ja muoti on oltava kohdillaan.

Ja joku vielä kehtaa väittää, ettei urheilu ole tänä päivänä välineurheilua?

Yksi asia urheilussa kuitenkin harmittaa. Se on nimittäin se, että ne ihmiset, jotka fyysiseltä ja jopa psyykkiseltä kunnoltaan todellakin tarvitsivat urheilua, eivät uskalla astua kuntokeskuksiin, sillä kuntosalilaitteet ovat pirun vaikeita ymmärtää ja ryhmäliikuntatuntien tytöillä rasvaprosentit on vähän liiankin kohdillaan. Isot peilit eivät paljoakaan helpota, kun joutuu tuijottamaan itseään peilistä parhaimmillaan jopa 75 minuutin ajan.

Minulle urheilusta on tullut taas elämäntapa.  Joskus se on ollut kadoksissa mutta nyt voi taas hyvin mielin väittää olevansa terävässä kunnossa ja huomata, että sykemittarin luvut alkavat olla olla kohdillaan. Jalanjälkeni ovat varmaan jo painautuneet Kävelykatu-Vapaudenkatu-akselille mutta olkoot. Jääpähän joku merkki minustakin tähän maailmaan.

Syksyllä tekemäni lupaus "urheile, kun et keksi parempaakaan tekemistä" on siis pitänyt loistavasti kutinsa. Suosittelen sitä kaikille!

Saanpahan ainakin syödä niin paljon kuin huvittaa.

Viihdettä urheilijoille ja vähän muillekin.

Minä kun mietin, että maanantai-illan viihdepläjäys oli taattu Täydellisillä naisilla, Poliiseilla, Salatuilla elämillä sekä mahtavalla komedialla nimeltään Snakes On A Plane.

Mutta ei tässä vielä kaikki.

Parhaimman viihteen tarjosi lopulta Suomen Urheilugaala! Kiitoksia nauruista, häpeästä ja kyynelistä.

Suomen urheilugaala on varsin uusi tuttavuus kulttuurigaalojen joukossa. Jos muillakin kulttuurin osa-alueilla jaetaan kunnianosoituksia, niin miksi myös urheilijoille ei suotaisi tätä iloa? On siis hienoa, että urheilijoidenkin suorituksia arvostetaan vihdoin heidän ansaitsemallaan tavalla.

Mutta ei näyttänyt kunnianosoitukset kelpaavan menestyneelle suunnistajanaisellemme, edes hyvänä eleenä. Jokaisella on tietenkin oikeus mielipiteeseensä mutta allekirjoittanut olisi ainakin tuntenut pientä häpeää jos iltapäivällä haukkuu koko palkitsemisjärjestelmän ja illan päätteeksi seisoo lavalla mitali kaulassa, mekko revenneenä, kukkapuskaa heiluttaneena.

Meidän gaalakatsomossamme ainakin koettiin naurun hetkiä, kun suunnistajan mekko repeää lavalle pomppiessa ja tuuletukset lavalla ovat hyvinkin mielenkiintoisia. Toimittaja kehottaa voittajaa vielä pitämään huolta palkinnostaan, jottei sitä jouduta keräämään kultapaperisateen joukosta.

Niinhän siinä kävi. Palkinto tippui, ja maastahan sitä etsittiin.

Yksi asia on varmaa. Harmittaa niin vietävästi koko suunnistuksen puolesta.

Suunnistus on vihdoin saanut kohotettua kasvojaan ja nostettua lajin ihmisten tietoisuuteen. Suunnistusta televisioidaan yhä enemmän ja Minna Kauppi on useilla voitoillaan nostanut Suomen suunnistuksen maailmankartalle. Kun kerrankin olisi ollut suunnistuksen aika loistaa, niin tulos on tämä. Iltapäivälehdet pullollaan "hauskoja voittajan poseerauksia", joiden syyksi voidaan ehkä arvata se, mikä meille monelle suomalaiselle taitaa olla se suurin ongelma.

Voi näin maalaisjärjellä ajatella, että ensi vuonna open bar tuskin on auki ja viinilasien tilalle isketään urheilujuomaa.

Eipähän Mietaakaan toikkaroisi lavalle viinilasi kourassaan.