Tiedättekö sen fiiliksen, kun joskus on vain hyvä istuskella ja tarkkailla muita? Minulle tuo fiilis iski viikko takaperin rakkaan jääkiekkojoukkueen, Saimaan Pallon kotiottelussa.
Aluksi mietin, että kaivan kaapista pölyttyneen Dale McTavishin, usealla nimikirjoituksella varustetun pelipaidan mutta päädyin kuitenkin pukeutumaan hieman hillitymmin. Nahkatakki ja vaaleanpunainen pipo sai riittää.
Pipon väritys tosin osoittautui suureksi virheeksi.
En mielestäni ole ageisti (opin hienon sanan henkilöstöjohtamisen luennolla) mutta olihan ikäjakauma jokseenkin mielenkiintoinen. Suurin osa oli tupsupipoilla varustettuja lökäpöksyjä ja loput sitten keski-iän ohittaneita, jokseenkin pöhöttyneitä kannattajia. Varsinkin hämmästyin naiskannattijien olemuksesta. Osa oli oikein sopivasti pukeutuneita naisia, mutta sitten osa oli jotain aivan muuta.
Viereeni istahti, todennäköisesti yritysporukka, joka oli saanut lahjaksi SaiPa-pipot. Pipot olivat oikein kauniita, mutta harmi vain, että pipojen väritys oli täsmälleen sama kuin juuri itselleni hankkimani kalliin merkkipäähineen. Ei siis ollut ollenkaan epäselvää kuuluinko tähän joukkoon..?
Siinä se vaaleanpunainen, alkoholin verellä täyttänyt naisjoukko kiljui SaiPaa ja yllytti vieressä olleita mukaan taistoon häviötä vastaan. Ja kyllä, nimenomaan kiljui. Tuli hieman ristiriitainen tunne, kun aina valitetaan, ettei kotijoukkuetta kannusteta ja ihmiset istuvat hiljaa katsomoissa Tässä kohtaa minäkin olisin ollut iloinen jos C3 katsomomme olisi vain ollut pää kiinni.
Noh, tuon episodin jälkeen minäkin totesin, että suomalainen ujous ja sulkeutuneisuus se vasta hieno piirre onkin. Aloin jo pelkäämään, että mitä jos tuo kansanperinteemme kuoleekin sukupuuttoon? Mietin jo hetken pääaineen vaihtoa johonkin "ei niin puheliaaseen alaan".
Siinä sitten kuitenkin tyydyin taputtamaan käsiäni yhteen ja rauhoittelemaan vanhempiani huonon pelin vuoksi.
Se, kuinka paljon lopulta katsoinkaan jääkiekkoa, jääköön mainitsematta.
Kahvi oli ainakin hyvää?
perjantai 29. lokakuuta 2010
tiistai 19. lokakuuta 2010
Löydetäänkö kultaista keskitietä?
Myönnetään, että A2:n homoilta jäi katsomatta. En aluksi ollut tietoinen edes koko illasta, kunnes kavereiden fb statukset täyttyivät kiukkuisista teksteistä ja lehdet pursuivat Räsäsen kommentteja.
Noh, olihan se sitten itsekin pakko katsoa koko höskä YLE areenasta.
Ehkä asiaa oli helpompi lähestyä nyt, kun kohu on jo meneillään. Voi olla, että mielipiteeni asiaan olisi hyvinkin erilainen, jos olisin homoillan katsonut suorana.
Katsomisen jälkeen jäin ainoastaan pohtimaan sitä, että voidaanko uskontoa vastaan taistella? Uskon, että suurin osa meistä hyväksyy jo homo- ja lesbosuhteet osana yhteiskuntaa, mutta silti tuntuu oudolta, että tässä taistellaan juuri nimenomaan uskontoa vastaan. Olen aina ajatellut, että uskonto on jokaisen oma asia.
Jos tietyissä uskon asioissa antaa täysin periksi, niin sehän tarkoittaisi, että luopuu omasta uskostaan eikä enää usko?
Kämppiksen kanssa käytiin hauskaa keskustelua asiasta. Todettiinkin kärjistetysti yhteen ääneen, että miksi homojen olisi saatava kirkollinen hyväksyntä, kun ennenkin on toteutettu toimintamallia, että jos tietty kirkko ei hyväksy joitain tapoja tai ajatusmallia niin sitten perustetaan oma lafka. Niinhän se on mennyt vapailla seurakunnillakin?
Kuulun itse siihen joukkoon, joka nukkui uskonnon tunneilla ja kokeisiin luettiin päntäten, ei pohtien. Tuntuisikin nyt väärältä lähteä väittämään ja toitottamaan omaa mielipidettä uskon asioista, kun en niihin ole sisälle oikein koskaan päässyt. Jollain tapaa olen kuitenkin sitä mieltä, että miksi kuulua instituutioon, johon ei välttämättä kuitenkaan niin paljon usko?
Mediassa on näytetty hurjia lukuja siitä kuinka moni on eronnut kirkosta. Ehkäpä se on kirkollekin loppuen lopuksi hyvä juttu, että ihmiset jotka eivät sen sanomaan usko, poistuvat sen piiristä kokonaan. Sopii kuitenkin pohtia, että itkeekö kirkko eronneiden perään siksi, että se menettää tuhansia jäseniä vai siksi, että se kärsii miljoonien tappiot?
Onko tässäkin lopulta vain raha mielessä?
Kuten aina.
Kärjistettyä, tiedetään.
Noh, olihan se sitten itsekin pakko katsoa koko höskä YLE areenasta.
Ehkä asiaa oli helpompi lähestyä nyt, kun kohu on jo meneillään. Voi olla, että mielipiteeni asiaan olisi hyvinkin erilainen, jos olisin homoillan katsonut suorana.
Katsomisen jälkeen jäin ainoastaan pohtimaan sitä, että voidaanko uskontoa vastaan taistella? Uskon, että suurin osa meistä hyväksyy jo homo- ja lesbosuhteet osana yhteiskuntaa, mutta silti tuntuu oudolta, että tässä taistellaan juuri nimenomaan uskontoa vastaan. Olen aina ajatellut, että uskonto on jokaisen oma asia.
Jos tietyissä uskon asioissa antaa täysin periksi, niin sehän tarkoittaisi, että luopuu omasta uskostaan eikä enää usko?
Kämppiksen kanssa käytiin hauskaa keskustelua asiasta. Todettiinkin kärjistetysti yhteen ääneen, että miksi homojen olisi saatava kirkollinen hyväksyntä, kun ennenkin on toteutettu toimintamallia, että jos tietty kirkko ei hyväksy joitain tapoja tai ajatusmallia niin sitten perustetaan oma lafka. Niinhän se on mennyt vapailla seurakunnillakin?
Kuulun itse siihen joukkoon, joka nukkui uskonnon tunneilla ja kokeisiin luettiin päntäten, ei pohtien. Tuntuisikin nyt väärältä lähteä väittämään ja toitottamaan omaa mielipidettä uskon asioista, kun en niihin ole sisälle oikein koskaan päässyt. Jollain tapaa olen kuitenkin sitä mieltä, että miksi kuulua instituutioon, johon ei välttämättä kuitenkaan niin paljon usko?
Mediassa on näytetty hurjia lukuja siitä kuinka moni on eronnut kirkosta. Ehkäpä se on kirkollekin loppuen lopuksi hyvä juttu, että ihmiset jotka eivät sen sanomaan usko, poistuvat sen piiristä kokonaan. Sopii kuitenkin pohtia, että itkeekö kirkko eronneiden perään siksi, että se menettää tuhansia jäseniä vai siksi, että se kärsii miljoonien tappiot?
Onko tässäkin lopulta vain raha mielessä?
Kuten aina.
Kärjistettyä, tiedetään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)