Hyvää Joulua kaikille!

Joulu saa yleensä mielen rauhalliseksi ja osittain ehkä jopa haikeaksi?

Viime vuonna minun Jouluni oli täysin erilainen.

Aattoaamun makasimme Ko Lipellä Thaimaan auringon alla ja iltaa vietettiin rannalla syöden värivalojen loisteessa. Loppuilta vierähti riippukeinussa kirjan parissa ja joululahjoja ei vaihdettu, mutta ei niitä kaivannutkaan. Vaikka silloin se tuntui oudolta, niin näin jälkikäteen en vaihtaisi sitäkään Joulua pois kokemuksistani.

Tämä Joulu vierähtää päinvastaisessa, lumisissa ja kylmissä oloissa perheen parissa.

Vaihtelu virkistää, niinhän sitä kerrotaan.

Ihanaa ja rauhaisaa Joulua kaikille!

the sosiaalinen verkko.

On se tullut tässä 24 vuoden aikana huomattua, että naiset ottavat asiat joskus pikkuisen liian tunteella. Toisaalta kuka tai mikä määrää sen vakion, että mikä on oikea tunteiden määrä suhtautuessa tiettyihin asioihin?

Tunteet kuitenkin heräsivät. Tällä kertaa ne herätti elokuva nimeltä The Social Network.

Elokuvan katsomisen jälkeen istuin 10 minuuttia paikallani ja tuijotin hiljaa selaimeni sinivalkoista välilehteä. Tuntuu hullulta, että yksi mies on keksinyt tuon kaiken. Hän on saanut aikaan työkalun, joka kuuluu meidän kaikkien arkipäiviin. Sairasta, addiktoivaa mutta niin hemmetin mielenkiintoista.

Ei voi sanoa muuta kuin: well done Marc Zuckerberg!

Tietenkin itse elokuvaan kaikkien tulee suhtautua kriittisesti. Elokuva on vain tarinan kerrontaa, ja se kuinka suuri osa elokuvasta perustuu tosiasioihin jää monelle ikuiseksi arvoitukseksi. On kuitenkin hauska leikitellä ajatuksella, että Zuckerbergin elämä on mennyt juuri niin kuin elokuva sen meille kertoo. Facemashista TheFacebookiin ja lopulta kaikkien tuntemaan Facebookiin. Muutama ystävä menetetään tien varrella ja ensimmäinen rakkaus ei ole vieläkään hyväksynyt kaveripyyntöä.

En tiedä vihasinko vai pidinkö Napsterin perustajasta? Toisaalta facebook ei oli tässä ilman häntä, toisaalta taas hänen omien liiketoimiensa kaatuessa päätti hän hyökätä röyhkeästi sinne missä rahakirstu kiiltää.

Fiktiota Reetta, fiktiota. Sitä se vain on.

Totuus kaiken pohdinnan ja leikittelyn keskellä on kuitenkin se, että elokuvan jälkeen naamakirjaan suhtautuu eri tavalla.

Minulla arvostus nousi koko lafkaa kohtaan, toisilla reaktio on päinvastainen.

You will make the choice.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Marras-joulukuun vaihde on suosittua pikkujoulujen aikaa. Todistimme tämän myös viikonloppuna, kun kävimme porukalla nauttimassa illallista paikallisessa ravintolassa.

Yllätyimme, kun samaan aikaan kuulimme loistavaa live-musiikkia ja päätimmekin suunnata musiikkia kohden. Paikkahan oli niinkin nuorekas kuin Jyväs Hovin alakerta.

Kyllä.

Te, jotka tiedätte paikan, tiedätte varmaan myös sen, että paikka on suunnattu astetta vanhemmille kuin alle 25-vuotiaille. No, mutta päätimme kuitenkin jäädä nauttimaan muutamasta lasillisesta ja hauskasta musiikista, kun tarjonta kulki PMMP:stä Antti Tuiskuun.

Hauskinta reissussa oli katsella keski-iän ohittaneita miehiä ja naisia, jotka selvästikin irrottelevat kerran vuodessa. Milloinkas muuten kuin juuri pikkujouluissa?

Jammailun katsominen oli hauskaa, huvittavaa mutta samalla hieman hämmentävää. Tanssimmeko mekin 50-vuotiaina samalla tavalla? Irrallaan keinuen, heiluen ja ilman minkäänlaista rytmitajua.

Vessassa vieraillessa naiset juttelivat tanssilattialla pyörivästä komeasta nuorukaisesta ja siitä, että valitsivatko he oikeat vaatteet ja tarvitseeko meikkiä lisätä.

Hämmennys oli järkyttävä, kun tajusin, että näiden keski-iän ylittäneiden naisten jutut olivat täysin samanlaisia kuin meidän nuortenkin??

Näistähän mekin juttelemme pienessä hiprakassa yökerhojen konferenssitauoilla??

Apua.

En suostu myöntämään sitä, että viisikymppisenä jammailen tanssilattialla ilman minkäänlaista rytmitajua ja vessassa mietin edelleen samoja asioita kuin parikymppisenä.

Eikö mikään muutu varttuessa?

Järkyttävää, mutta ilmeisesti niin hemmetin totta.

Heikkous on sitä, että myöntää..?

Vierailtiin tuossa taannoin ystävieni kanssa jyväskyläläisessa tavaratalossa. Reissumme päättyi siihen, että nauroimme maha kippurassa toilailuilleni.

Minulla kun tuppaa olemaan sellainen tapa, että myyjien apua pyydetään vain todellisessa hädässä. Sellainen se kunnon kuluttaja on, joka on ensin tutkinut netistä kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja lopulta vain marssii kauppaan, nappaa tuotteen ja suuntaa kassalle kortinlukijapäätteen luo. Jos myyjä lähestyy, lähdetään pakoon ja jos myyjä sattuu yllättämään sinut, niin toteat, ettet ehkä sittenkään tarvitse mitään.

Kummaa kyllä taidan kuulua siihen vähemmistöön, joka ajattelee avun pyytämisen tavaratalossa olevan totaalista heikkoutta?

Samanlainen tilanne kävi toisen ystäväni kanssa pari viikkoa aiemmin. Tämä ystävä on todellinen myyjien kannattaja. Ystäväni oli sitä mieltä, että marssimme suoraan myyjän luo ja pyydämme apua ongelmaamme. Minä taas omille tavoilleni uskollisena kiukuttelin vastaan, erittäin kovaäänisesti, että mehän emme apua tarvitse. Sattumalta selkämme takana sattui olemaan myyjä, joka ei uskaltanut puuttua kiivaaseen ja leikkimieliseen keskusteluumme.

Arvaatte varmaankin? Minähän sen taistelun hävisin ja seisoin lopulta naama punaisena ystäväni selän takana kurkkien, kun myyjä neuvoi ja katsoi minuun, naamallaan ivallisen huvittunut ilme.

Yhtään ei hävettänyt, ei sitten yhtään.

Missä vaiheessa asetelma kääntyy niin, että minusta tuleekin se heikompi henkilö? Minähän olen se, joka on käyttänyt tunteja tavaroiden vertailuun ja siihen, mistä tavara tullaan ostamaan?

Enkö MINÄ ole lopulta se vahvempi, joka vähentää myyjien työtä, eikä kysy tyhmiä kysymyksiä?


Niin sen on mentävä, myöntyminen on heikkoutta.

Yksi kaikkien ja kaikki..

Joukossa ne parhaat ideat syntyy. Tai niin ainakin väitetään.

Koulussakin kehotetaan harjoittamaan ideapalavereja, joissa jokainen voi heittää kehiin mitä tyhmimpiäkin ideoita, ja joista voi poikia vaikka mitä.

Tuo kuulostaa loistavalta, mutta entäpä kun lopputuloksena on täysin typeriä päähänpistoja?

Sanotaan siis myös, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Allekirjoitan tämänkin. Välillä sitä tulee aina mietittyä miten järkevästäkin ihmisestä voi lopulta kuoriutua täysin idiootti yksilö, kun ympärille sattuu sopivia tyyppejä. Järki katoaa ja sitä ei helposti palauteta. Valitettavasti.

Joskus tuollainen järkevä tyyppi menetetään kokonaan. Harmittavaa sekin.

Joskus ryhmät poikivat loistavia lopputuloksia, mutta joskus tuotos on täysin järjetön. Ryhmän paine voi olla valtava, eikä ryhmästä irrottauduta sormia napsauttamalla. Varsinkin nuorilla tämä on arkipäivää, mutta valitettavasti on tullut todistettua samaa ilmiötä myös hieman vanhemmillakin.

Olisiko sittenkin parempi vain tallata yksin ilman vierellä kulkevia haperopäitä, jos kerran joukkiot synnyttävät ne idiooteimmat ideat?

Tai kenties olisinkohan minäkin järkevämpi yksilö, jos olisin jättänyt väliin muutaman sekopäisen ryhmän?

Kuka tietää, mutta turha kai sitä on näin jälkikäteen miettiä?

Tarkkailijan roolissa.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun joskus on vain hyvä istuskella ja tarkkailla muita? Minulle tuo fiilis iski viikko takaperin rakkaan jääkiekkojoukkueen, Saimaan Pallon kotiottelussa.

Aluksi mietin, että kaivan kaapista pölyttyneen Dale McTavishin, usealla nimikirjoituksella varustetun pelipaidan mutta päädyin kuitenkin pukeutumaan hieman hillitymmin. Nahkatakki ja vaaleanpunainen pipo sai riittää.

Pipon väritys tosin osoittautui suureksi virheeksi.

En mielestäni ole ageisti (opin hienon sanan henkilöstöjohtamisen luennolla) mutta olihan ikäjakauma jokseenkin mielenkiintoinen. Suurin osa oli tupsupipoilla varustettuja lökäpöksyjä ja loput sitten keski-iän ohittaneita, jokseenkin pöhöttyneitä kannattajia. Varsinkin hämmästyin naiskannattijien olemuksesta. Osa oli oikein sopivasti pukeutuneita naisia, mutta sitten osa oli jotain aivan muuta.

Viereeni istahti, todennäköisesti yritysporukka, joka oli saanut lahjaksi SaiPa-pipot. Pipot olivat oikein kauniita, mutta harmi vain, että pipojen väritys oli täsmälleen sama kuin juuri itselleni hankkimani kalliin merkkipäähineen. Ei siis ollut ollenkaan epäselvää kuuluinko tähän joukkoon..?

Siinä se vaaleanpunainen, alkoholin verellä täyttänyt naisjoukko kiljui SaiPaa ja yllytti vieressä olleita mukaan taistoon häviötä vastaan. Ja kyllä, nimenomaan kiljui. Tuli hieman ristiriitainen tunne, kun aina valitetaan, ettei kotijoukkuetta kannusteta ja ihmiset istuvat hiljaa katsomoissa Tässä kohtaa minäkin olisin ollut iloinen jos C3 katsomomme olisi vain ollut pää kiinni.

Noh, tuon episodin jälkeen minäkin totesin, että suomalainen ujous ja sulkeutuneisuus se vasta hieno piirre onkin. Aloin jo pelkäämään, että mitä jos tuo kansanperinteemme kuoleekin sukupuuttoon? Mietin jo hetken pääaineen vaihtoa johonkin "ei niin puheliaaseen alaan".

Siinä sitten kuitenkin tyydyin taputtamaan käsiäni yhteen ja rauhoittelemaan vanhempiani huonon pelin vuoksi.

Se, kuinka paljon lopulta katsoinkaan jääkiekkoa, jääköön mainitsematta.

Kahvi oli ainakin hyvää?

Löydetäänkö kultaista keskitietä?

Myönnetään, että A2:n homoilta jäi katsomatta. En aluksi ollut tietoinen edes koko illasta, kunnes kavereiden fb statukset täyttyivät kiukkuisista teksteistä ja lehdet pursuivat Räsäsen kommentteja.

Noh, olihan se sitten itsekin pakko katsoa koko höskä YLE areenasta.

Ehkä asiaa oli helpompi lähestyä nyt, kun kohu on jo meneillään. Voi olla, että mielipiteeni asiaan olisi hyvinkin erilainen, jos olisin homoillan katsonut suorana.

Katsomisen jälkeen jäin ainoastaan pohtimaan sitä, että voidaanko uskontoa vastaan taistella? Uskon, että suurin osa meistä hyväksyy jo homo- ja lesbosuhteet osana yhteiskuntaa, mutta silti tuntuu oudolta, että tässä taistellaan juuri nimenomaan uskontoa vastaan. Olen aina ajatellut, että uskonto on jokaisen oma asia.

Jos tietyissä uskon asioissa antaa täysin periksi, niin sehän tarkoittaisi, että luopuu omasta uskostaan eikä enää usko?

Kämppiksen kanssa käytiin hauskaa keskustelua asiasta. Todettiinkin kärjistetysti yhteen ääneen, että miksi homojen olisi saatava kirkollinen hyväksyntä, kun ennenkin on toteutettu toimintamallia, että jos tietty kirkko ei hyväksy joitain tapoja tai ajatusmallia niin sitten perustetaan oma lafka. Niinhän se on mennyt vapailla seurakunnillakin?

Kuulun itse siihen joukkoon, joka nukkui uskonnon tunneilla ja kokeisiin luettiin päntäten, ei pohtien. Tuntuisikin nyt väärältä lähteä väittämään ja toitottamaan omaa mielipidettä uskon asioista, kun en niihin ole sisälle oikein koskaan päässyt. Jollain tapaa olen kuitenkin sitä mieltä, että miksi kuulua instituutioon, johon ei välttämättä kuitenkaan niin paljon usko?

Mediassa on näytetty hurjia lukuja siitä kuinka moni on eronnut kirkosta. Ehkäpä se on kirkollekin loppuen lopuksi hyvä juttu, että ihmiset jotka eivät sen sanomaan usko, poistuvat sen piiristä kokonaan. Sopii kuitenkin pohtia, että itkeekö kirkko eronneiden perään siksi, että se menettää tuhansia jäseniä vai siksi, että se kärsii miljoonien tappiot?

Onko tässäkin lopulta vain raha mielessä?

Kuten aina.

Kärjistettyä, tiedetään.

Miten sitä oppisi elämään hetkessä?

Tuntuu hurjalta, että opiskelujen 4. vuosi pamahti juuri käyntiin.

Haikeana sain seurata uusien fuksien meininkiä ja muistella, kuinka sitä itse vain haaveili tilasta, jossa silloiset vanhemmat opiskelijat omissa fuksiaisissani olivat. Minulla yliopistoura oli vielä edessä, heillä melkein takana.

Ensimmäinen vuosi yliopistossa meni ihmisiin tutustuen ja asioita ihmetellen. Toisena vuotena opiskeltiin ja mietittiin, että mitähän sitä elämältä ihan oikeasti haluaakaan. Kolmantena vuotena koitti vaihto-opiskelu ja vaihdon jälkeinen motivaation puute. Neljäs vuosi alkoi hurjalla opiskeluinnolla ja iskulla totuudesta.

Jos opinnot sujuvat niin kuin on suunniteltu, niin tämä vuosi saattaa olla viimeinen kunnollinen opiskeluvuoteni. Lopulta koittaa tuo mahtava gradu, joka tuntui vielä vähän aikaa sitten kaukaiselta haasteelta. Maisterin paperit kolahtavat joku päivä postilaatiskostani ja niin hurjalta kuin se kuulostaakiin, alan ehkä sittenkin olla valmis työelämään.

Olen aina kadehtinut niitä tyyppejä, joka osaavat elää hetkessä. Miten minäkin oppisin elämään samalla tavalla? Kesän loputtua mietin jo Joulua ja seuraavaa kesää, ja kesän tuomia työhaasteita. Nyt sen viimein tajuaa, että pitäisi oppia elämään hetkessä ja nauttimaan siitä, mitä sinulle sillä hetkellä tarjotaan. Monet hauskat ja unohtumattomat asiat jäävät unholaan, kun ei osaa kunnioittaa asioita välittömästi.

Kaikesta huolimatta olen erittäin tyytyväinen siihen missä tällä hetkellä olen. Jyväskylä on mahtava opiskeluympäristö, joka tarjoaa jokaiselle jotakin. En vaihtaisi viime vuosia mihinkään.

Ehkäpä olenkin vain niitä ihmisiä, jotka tajuavat asioiden merkityksellisyyden vasta kuukausien tai vuosien jälkeen.

Toisaalta, onko se sittenkään niin pahasta?

Pitäähän meitä olla jokaiseen lähtöön.

Summa summarum, kesä 2010.

Aina vähän väliä on hyvä summata yhteen viimeaikaiset tapahtumat.

Silloin sitä viimein huomaa mitä kaikkea on tullut tehtyä ja mitä kaikkea olisi pitänyt jättää tekemättä.

----

Kesä 2010:

Raha: sitä ei juurikaan enää ole.

Tiputukset: golf; tasotus vajaat 10 pykälää, paino; -12 kg.

Alkoholin käyttö: keskimääräinen viikkokulutus aivan liian suuri.

Ruoka: vähähiilihydraattinen ja lähes tulkoon ilmainen.

Asuminen: coolisti vanhempien katon alla.

Työ: keskimääräinen viikkotuntimäärä 31,5 ja loistava työporukka!

Golf: täysin hurahtanut ja seonnut.

Muu urheilu: ei juurikaan harrastettu.

Saavutukset: lentokenttä kierretty aikaan 52 min.

Reissut: 2 x Jyväskylä, 1 x Helsinki, 1 x Kouvola

Ostokset: pirun kallis tietokone.

Kaatumiset: heinäkuussa työtuolilla.

Hävitetyt tavarat: valkokultainen sormus ja pehmolelu nöpö.

Tulevaisuuden suunnitelmat: täysin auki.

---

Kiitos kaikille mahtavasta kesästä! :)

...kulissit kaatuvat 25.8.

Muutaman viikon kuluttua päästään taas kinastelemaan oikein kunnolla.

Ohjelmasta kiinnostuneet kyllä tietävät mikä ristiriitainen sarja pamahtaa taas vastaanottimiimme. Joillekin sarjaa tarjoillaan jopa 24/7 muodossa tietokoneen tai television voimin.

Tuskin tarvitsee vieläkään mainita kyseisen ohjelman nimeä? Niin "noloa" kuin se onkin, niin olen seurannut aikaisempia kausia nenä kiinni telkkarissa. Kritiikkiä olen kyllä saanut osakseni ja puolustautunutkin sen minkä argumenteiltani olen osannut.

Televisio tarjoaa puhdasta viihdettä, ja vieläpä sellaista, joka ihan oikeasti kiinnostaa suomalaisia. Miksipä sitä ei siis katsoisi? Sarjaa voisi mielestäni verrata 7-päivää lehteen. Eihän sitä kukaan katso, tai ainakaan myönnä katsovansa, mutta silti se taitaa edelleen olla Suomen katsotuimman joukkossa. Miten voi olla mahdollista, että kaikki haukkuvat mutta kukaan ei katso?

Sama taitaa päteä tähän sarjaan. Haukkujia kyllä löytyy mutta jostain kumman syystä kilpailijoiden nimet ja taustat tiedetään. Siinä vaiheessa tekosyyksi ei enää kelpaa selitys, että iltapäivälehdet tuputtavat tietoa, joten pakkohan siitä on tietää, kun nenän eteen tunkevat.

Siinäpä herääkin minun mielenkiintoni. Sarja ei kiinnosta mutta sarjaa koskevia juttuja kyllä luetaan? Sanomalehdestäkin hyppään taloussivut usein ohi, sillä ne eivät juurikaan kiinnosta, kun en niistä paljoa edes ymmärrä.

Niinpä heitänkin haasteen kaikille sarjaa mollaaville.

Laskekaa kulissit ja myöntäkää suoraan, että puhdasta viihdettä se on ja osittain jopa ihan mielenkiintoistakin.

Miljoona suomalaista seuraa sarjaa päivittäin, joten ihan hyvin voit paljastaa kuuluvasi joukkoon.

Mitä voit pahimmassa tapauksessa menettää?

Horoskooppien luonneanalyysit.

Jälleen kerran sitä huomaa miten hienosti aikaa voi kuluttaa, kun töissä sattuu olemaan himpun verran tylsää.

Horoskoopit ne sitten vasta ajan saa kulumaan.

Joskin koskaan en ole niihin luottanut.

Enkä muuten tiedä, että luotanko tämän pienen seikkailuretkeni jälkeenkään. Mutta pieni itsetutkistelu ja hauskanpito tähtikarttojen äärellä ei ole silloin tällöin pahasta. Suosittelen.

Minäpä päätin ottaa oman ja hieman ehkä myös kavereideni horoskoopit syyniin. Halusin todellakin tietää, että sopiiko luonteeni ollenkaan omaan tähtimerkkiini.

Niin valitettavaa kuin se onkin, olen tosiaankin leijona kaikessa hienoudessaan, mutta myös kauheudessaan.

Tässäpä muutamia poimintoja:

Leijona on lujatahtoinen ja päätettyään saada jotain, hän tavoittelee päämääräänsä sinnikkäästi.

Myönnetään.

Leijonalla on vakaat mielipiteet useimmista asioista ja hän ilmaisee ne hyvin äänekkäästi. Leijona käyttäytyy synnynnäisen ylväästi, ja hän kuulostaa aina siltä, että tietää mistä puhuu - silloinkin kun ei tiedä!

Valitettavasti.

Leijona osaa olla suvaitsevainen, lämpöä ja iloa levittävä ihminen ja rakkauselämässään Leijona on maailman ihanin ja huomaavaisin kumppani, joka osaa kannustaa ja tukea puolisoaan sekä sanoin että teoin.

Kerrankin jotain hyvää.

Leijona haluaa tuntea elävänsä koko ajan täysillä, ja jos elämä muuttuu liian arkiseksi ja yksitoikkoiseksi, hän ryhtyy vastatoimiin.

Myönnetään.

Tuossa vain muutamia poimintoja. Iltapäivän saa ainakin kulutettua hauskasti, kun horoskoopit kertovat suoraan kuka ja millainen kumppani olisi sinulle paras ja kenen kanssa sinun ei tulisi solmia suhteita.

Mielenkiintoista mutta kuinkahan hyvin pitää paikkansa?

Vaikka järkytyin lukiessani omia horoskooppejani, niin onneksi ongelmia näyttää olevan myös muillakin tähtimerkeillä. Joissakin kun varoitetaan, että esimerkiksi pettäminen saattaa olla yleistä ja jotkut merkit kärsivät sitoutumiskammosta. Osalle saattaa myös puhjeta enemmän tauteja kuin muille merkeille. Esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka virtsaputken tulehdus ja kilpirauhataudit. Voi teitä.

Uskokoon ken tahtoo, mutta hauskaa näiden parissa ainakin on!

Tässä vielä linkit. Tutkiskeleppa omaasi.

http://www.astro.fi/self_knowledge/characterHoroscope/sign/

http://astro.saaganet.org/astromap.php

Palaute, kritiikki, arvostelu vai haukkuminen?

Olen joskus kuullut sanottavan, että suomalaiset ovat ujoa kansaa.

Sen pystyn kyllä viime vuosien perusteella toteamaan, että ujoja tosiaan kasvokkaisviestinnässä olemmekin mutta teknologiavälitteisesti asia onkin sitten aivan eri juttu.

Eteeni on tullut viime viikkojen aikana useita tapahtumia, joissa aikuiset ihmiset haukkuvat toisia törkeästi teknologiavälitteisesti. Joissakin tapauksissa kyse saattaa olla peräti kunnian loukkauksesta.

Ihmettelen välillä tätä varsinkin aikuisten ihmisten toimintaa. Sähköpostitse kirjoitetaan törkeyksiä ja suoranaisia valheita levitetään kaiken kansan tietoisuuteen.

Netin kautta tehnyt kärkkäät kirjoitukset tuppaavat aina jäämään mukavasti muistiin. Sähköpostikirjoituksetkin jäävät arkistoihin ja facebookin status-päivitykset kumpuavat kaiken kansan nähtäville, varsinkin kun profiili on vielä mukavasti kaikille avoin.

On muistettava se, että ihmiset näkevät aina asiat hyvinkin subjektiivisesti ja toisen sijaan osataan harvoin astua. Jokaisella saa ja pitääkin olla mielipiteensä, mutta niiden julki tuomista ja erityisesti sävyä kannattaakin pohtia tarkkaan. Asioiden todellista tietopohjaa ei välttämättä tiedetä, kun asia on kulkeutunut korvasta korvaan rikkinäisen puhelimen tavoin.

Totuus on se, että etenkin facebookin kautta virheellinen tieto saattaa kantautua satojenkin ihmisten korviin ja tämä puskaradio-efekti ei helpolla pysähdy. Suomalaiset kun tuntuvat muutenkin muodostavan negativiisia ennakkokäsityksiä ihmisistä vähän liiankin helpolla.

On harmittavaa, että varsinkin aikuiset käyttävät yllättävän paljon sähköpostia ja facebookia toisen ihmisen mollaamiseen. Kun on kyse oikeasti isoista asioista ja ongelmista, niin silloin kasvokkaisviestintää ei pysty päihittämään juuri mitenkään. Teknologian avulla kun tunteita ja kirjoituksen todellista sävyä on hankala arvioida ja puhdas argumetointi ja rakentava kritiikki jää usein yllättävän vähäiseksi.

Niinpä kannattaakin miettiä onko toiselle kirjoittamasi asia palautetta, rakentavaa kritiikkiä, puhdasta arvostelua vai kenties jopa törkeää haukkumista?

Näillä kaikilla on eronsa ja kaikista kannat vastuun.

Kirjoitus on puolustuspuheenvuoro kaikille niille tutuille, jotka ovat viime aikoina joutuneet typerien asiattomuuksien uhreiksi.

Kiitos myös sinulle aurinko.

Veikkaan, että monet ovat kierineet viime päivinä pienessä ristiriitaisuuden tunteessa.

Eihän sitä nyt saa valittaa, kun aurinko paistaa koko ajan ja kesä on parhaimmillaan. Vai saako sittenkin? Lueskelin tuossa meteorologi Miina Mannisen haastattelua, ja hän mainitsikin hyvin, ettei hän saa eikä halua ottaa kantaa sääennustuksissaan. Toisille kun helle on nautinto ja toisille täysi helvetti.

Myönnetään, että ennen kuuluin jälkimmäiseen. Enhän minä sitä muille myöntänyt kun muut hyppivät ilosta auringon paisteessa. Itse kuitenkin tanssahtelin sadetanssia nurmikolla ja toivoin kylmempiä kelejä. Välillä tanssituokiot tuottivat jopa tulosta ;)

Mutta toista se on nykyisin.

Pieni reissuni Thaimaan auringon alle sai pääni muuttumaan. Ilmoitanpahan samalla, että niin muuten muuttui ihonikin. Tämä tyttö kun ennen paloi jo huhtikuun lopussa ja loppukesästä sai jonkin näköisiä rusketusraitoja oikein etsimällä etsiä. Ihoni taitaa kyllä olla muuttunut, kun tänäänkin paistattelin auringon alla 5 tuntia, eikä palamisesta näy jälkeäkään. Aurinkorasvaakaan en koskenut mutta äidin iloksi sanottakoon nyt vaikka, että kyllä minä sitä lisäilin, niinpä niin..

Niinpä kaikille helteen vihaajille ilmoitankin, että minä nautin. Todellakin nautin.

Vuodenajoista syksy on edelleen suosikkini mutta kesä on kivunnut lähestulkoon jaetulle ykkösijalle. On ihanaa, kun ihmiset ovat hyvällä tuulella ja ruoho kasvaa (...pahoitteluni golfkannanotosta)!

Ainut miinus tässä kelissä on se, että osa naisista kuvittelee, että helle antaa luvan pukeutua eeerittäin vähäisiin vaatteisiin. Terassilla istuessa sitä näkee jos jonkinmoista viristystä. Kiiltävät mikrosortsit, joissa pakarat vilkkuu amerikan malliin ja tiukka toppi, eivät välttämättä ole Lappeenrannan satamaan soveliaita. Varsinkin kun takapuoli ihan oikesti vilkkui ja koko terassi tuijotti jostain syystä naisen perään. Jokainen kuitenkin tallatkoon tavallaan.

Kerronpa loppuun vielä pienen kevennyksen..

Meinasi kahvi mennä väärään kurkkuun, kun uusien ovien asentajat istahtivat kanssamme takapihalle kahville. 56-vuotias äitini lohkaisi jahdatessaan pöydässä olevia ötököitä, että; mistä näitä mulkkuja oikein tulee? Aika ronskia kieltä meidän äipältä mutta tyttärellä oli ainakin hauskaa, kun raksamiehilläkin kahvi meinasi luiskahtaa väärään kurkkuun ;)

Hauskaa kesää!

Kerran leimattu, aina leimattu?

Mietiskelin tuossa yksi päivä, että kuinka helposti ihmisten päälle asetetut leimat katoavat? Jos yökerhon leima katoaa muutamassa päivässä, niin leimaantuminen johonkin ryhmään tuskin katoaa edes kymmenenkertaisessa ajassa?

Nuorenpana, varsinkin lukioikäisenä pystyi helposti yhdistämään henkilöt tiettyihin ryhmiin. Oli koripalloilijat, pesistytöt, lätkäpellet, saban pelaajat, larppaajat ja muutama ryhmä, joiden nimen jätän mainitsematta "ikävän sävyn" vuoksi. Lähes jokainen nuori pystyttiin osoittamaan tiettyyn ryhmään, jota hallitsivat tietyt normit ja toimintatavat.

Lukion loppumisesta ja pesäpallokamojen nurkkaan heittämistä on jo yli 5 vuotta mutta silti tuntuu, että leima säilyy. Jos baarijonossa oleva -92 syntynyt nuori mies tulee sanomaan, että sinähän olet pesistyttö, niin taitaa leima olla aika pysyvästi otsassa. "Pesiksenä" tulen varmasti pysymään aika pitkään, mutta entäpä jos en niin haluaisikaan? Onneksi kuitenkin leima ei minua haittaa, vietettiinhän lajin parissa monen monta vuotta. Mietin kuitenkin hetken, entäpä jos leimani olisikin sellainen, josta haluan eroon?

Jos olit nuorena menestynyt urheilija ja 30-vuotiaana muutaman koon liian isoksi paisunut liikenainen, niin pidetäänkö sinua edelleen urheilijana, mutta joka heti uran loputtua ei osannut hallita painoaan ja lopetti liikkumisen?

Uskon, että monen elämä on muuttunut lukion jälkeen mutta onhan se myönnettävä, että edelleen itsekin toteuttaa tuota ns. leimojen jakamista. On yllättävää, että jokin tuttu kulkikin aivan eri tietä elämässään, minkä monet muut hänelle asettivat.

Niin valitettavaa kuin se onkin. Taitaa se todella olla niin, että se mitä nuorena edustat, edustaa sinun tulevaisuuttasi, ainakin osittain.

Jos tämän olisi tiennyt, niin olisinko valinnut ryhmäni uudelleen?

En.

En missään nimessä.

Teoriaa epävarmuuden vähentämisestä.

Jokainen ihminen kohtaa elämässään tilanteita, jolloin tuntee olevansa epävarma.

Uudet tilanteet, kuten uusi työpaikka voi luoda tilanteita, jolloin tuntee, ettei hallitse tilannetta ja haluaa poistaa tilanteen aiheuttamaa negatiivista olotilaa. Tätä tilaa vähennetään yleensä keskustelemalla, syventäen aiheita eri tasojen mukaan.

Noh tämä tästä puheviestinnän teoriaosuudesta. Plaa plaa plaa...

Täytyy myöntää, että kaikissa aloittamissani työpaikoissa olen joutunut kokemaan tätä inhottavaa epävarmuuden tunnetta. Ihmiset ja työkaverit kyselevät kysymyksiä, joihin 80 %:iin minulla ei ole suoraa vastausta. Inhottavaa ja harmittavaa mutta niin todellista.

Lopulta tulee hetki, jolloin alat hallita asioita ja olet ottanut niistä tarpeeksi selvää, jotta saavutat tietynlaisen varmuuden tunteen. Tulee hetkiä jolloin et osaa vastata, mutta kylmä hiki ei enää nouse otsalle, koska tiedät kuinka tilanteista lopulta selvitään.

Kyllä se kuitenkin hetkittäin kuitenkin ärsyttää suunnattomasti, kun tämänkin jälkeen, varsinkin asiakaspalvelussa sinua kohdellaan edelleen kuin opastettavaa lasta.

Asiakaspalvelutyö on herkkä laji. On osattava tulkita asiakasta ja kohdeltava häntä kuin kukkaa. Valitettavasti aina ei toteudu tämä iänikuinen sanonta siitä, että metsä vastaa niin kuin sille huudetaan.

Palvelu takaisin täytyy olla 10+ mutta asiakkaan oma suhtautuminen, varsinkin nuoreen työntekijään on lähes tulkoon ala-arvoista.

Asiakaspalvelijan on toki kestettävä ns. haukkuja, mutta varsinaista kritiikkiä harva osaa oikeanlaisesti antaa. Mieleenpainuvimpia mutta samalla niin huvittavia ovat ns. nuoren opastamistilanteet.

Ikä tuo tiettyä viisautta ja vanhempia täytyy kunnioittaa mutta mielestäni tilanne täytyy olla myös päinvastainen. "Kuule tyttö, kyllä minä osaan" tai kahvipannua vaihdettaessa on huomautettava, että pannuun on muistettava laitettaa kansi, ovat ehkäpä jokseenkin tarpeettomia letkautuksia.

Ollaanks kavereita, eiks je? ;)

Pulskat pyöräilee perässä

Monet kanssatoverini muistavat varmaankin ala-asteella tehdyt pyöräilyretket?

30 oppilasta suuntavat keväisin jonossa retkeilypaikkaan tai leirikeskukseen, jossa vietetään ulkoilupäivää. Pyörä on oltava ja pyöräilykypäräkin ilman muuta!

Törmäsin tänään tällaiseen pyöräilevään joukkoon. Opettaja oli pukeutunut huomioliiviin ja perässä polki ainakin 20 innokasta oppilasta. Siitä tuli heti mukavat muistot mieleen.

Oi niitä aikoja.

Niin todellakin, oi niitä aikoja.

200 metrin päässä tuosta joukosta pyöräili pieni pulska poika, joka selvästikin yritti pysyä ylämäessä muiden perässä mutta ei aivan saavuttanut joukkoa. Poika pyöräili kovaa ja hiki valuen, mutta joukko vain katosi ja katosi kaemmas. Pojan ilmeestä näkyi päättäväisyys ja yritys oli kova mutta kunto ei vain yksinkertaisesti riittänyt.

Pojalle mahtavasti tsempistä kuitenkin 10 pistettä ja papukaijamerkki!

Vieläkin kauempana pyöräili 3 hengen joukko, joka urheasti päätti taluttaa pyöränsä. Arvaatte varmaankin, että nämä pienet pyöräilijät eivät myöskään olleet sieltä urheilullisimmasta päästä. Tarmoa täynnä he naureskelivat ja selvästikin nauttivat pyöräilystä, tai ainakin kauniista ilmasta.

Kaikesta ristiriitaisuudesta huolimatta tämä näky oli minusta hurmaava ja suloinen!

Pienenä pulskana tyttönä muistan kuinka muut lapsuustoverini kulkivat ulkona tuulipuku päällä ja tämä tyttö hikisenä t-paidassa. Nyt sen vasta käsittää, että muutaman suklaapatukan ja erityisesti Mc Donald's-reissun olisi voinut jättää väliin. Mutta mitä väliä, lapsuusaikani oli huippu joka tapauksessa.

Vaikka kaikki oppilaat eivät opettajan vauhdissa pysyneetkään, niin nostan erityisesti hattua näille perässä hiihtäjille.

Jonkunhan se on perääkin pidettävä!

Voin kokemuksesta kertoa, been there done that eikä siltikään hassummin käynyt!

Thaimaassakin muutama liikakilo nostaa vain arvostustasi...

Vai että pääsykokeet hittoon?

Kovat on Virkkusella tavoitteet. Lukiosta suoraan yliopistoon; siellä ahkeraa opiskelua 5 vuotta ja suoraan työelämään. Kai se joillekin toimisi mutta en usko, että suomalaisille nuorille?

Mietin tässä omaa elämääni. Ilman kahta mahtavaa välivuotta takanani en varmastikaan olisi löytänyt sille alalle, jossa juuri nyt olen. Lukion jälkeen vain harvoilla on selvillä se joksi "haluaa isona tulla". Välivuosi on täydellinen mahdollisuus selvittää mitä oikeasti haluaa. Ymmärrän toki, että työikää pitäisi pidentää mutta mites pidennät, kun töitä ei löydy?

Sitten noista pääsykokeista. Onneksi niitä ei olla poistamassa kokonaan. Tuntuu hurjalta, että lääkäreiksi tai opettajiksi pääsee ihmisiä, joilla ei ole alalle tarvittavia ominaisuuksia. Olen aina ollut sitä mieltä, että seitsemän L:n ylioppilaat toki voivat olla fiksuja, mutta eivät hekään kaikkea osaa. Tässä ollaan menossa yhä enemmän siihen suuntaan, että hyvät pärjäävät ja huonot jäävät maan rakoon. Ei olisi tällä hetkellä C:n papereilla juhlimista, kuten tämäkin neiti aikoinaan kirjoitti.

Täytyy vain kiittää, että itse pääsin yliopistoon pääsykokeiden kautta, vaikka ne silloin aikoinaan ärsyttivätkin. Pääsykokeiden jälkeen monelle tulee olo, että oikeasti on saavuttanut jotain. Ala, johon tuntuu lähes mahdottomalta päästä avautuukin ja monelle tulee olo, että juuri sinut on valittu alalle, koska olet pätevä. Toki ylioppilaskirjoituksetkin on loistava saavutus, mutta monelle ne ovat vain pelkkää pakkopullaa.

Odotan mielenkiinnolla tulevia puheviestijöitä ja niitä seitsemän L:n oppilaita, jotka osaavat jo kaiken.

Onnea vaan professorelle ja lehtoreille!

Facebook - tuo kaikkien janoisten sankari!

Facebook on mitä mainioin keksintö. Voit julkaista itsestäsi niin paljon tietoa kuin haluat. Voit kertoa milloin menet kauppaa, milloin tule kaupasta kotia ja milloin syöt. Monelle uteliaisuuden nälkäiselle facebook on loistava janon täyttäjä. Tietoja kavereista löytyy käden käänteessä.

Miten helppoa!

Sitten on kuitenkin ne ihmiset, jotka eivät tajua rajoittaa facebook-näkyvyyttään mitenkään. Suuri osa facebookin jäsenistä ei varmaan ole tietoinen mitä kavereilleen ja tuntemattomille jakaa. Ihanan facebook-yksityisyysuudistuksen jälkeen nekin, jotka olivat edes vähän hajuilla siitä mitä muille kertovat, ovat nyt aivan sekaisin. Asiaa ei myöskään auta se, että facebook-uudistuksen jälkeen bugeja ilmaantuu koko ajan ja suuri osa on löydettävissä juuri yksityisyysasetuksista.

Itse kuulun siihen joukkoon, joka jakaa tietoa paljon, mutta vain niille kenelle haluan. Uskon siihen, että kaikkien ei tarvitse tietää elämästäni ja nekin, jotka eivät halua lukea turhauttavia status-tekstejäni voivat helposti painaa uutissivulla hide-nappia. Näin helppoa se on.

Taannoin koulun ruokapöydässä kävimme keskustelua siitä, missä vaiheessa kaveri on tarpeeksi "korkealla", jotta hänelle voi jakaa kaiken? Niinpä niin.

Jos kaveri joutuu ensin ns. limited profileen, niin pitääkö hänelle ilmoittaa kyseistä rajoituksesta ja vastaavasti ilmoittaa, kun on ylentynyt seuraavaan julkaisukategoriaan? Onko tämä liian julmaa kavereiden kategorisointia? Onko sellaisia tuttavia edes lisättävä kavereikseen, jotka joutuvat saman tien mappi ö:hön?

Jos peli on julmaa lastentarhassa, niin osaa se sitä olla naamakirjassakin.

Lainatakseni taannoisen tosi-tv ohjelman laudahdusta;

don't hate the player, hate the game!

Mahtava nuorten päivä: 45-minuuttia ja Maria!

Eikai tässä voi itseään vielä täysin aikuiseksi mieltää, kun ikää vasta 23 mutta eilen sitä tunsi itsensä todella vanhaksi.

Veikkaan kuitenkin, että ne aikuiset ketkä eilen viihdyttivät itseään ensin 45-minuuttia ohjelmalla ja myöhemmin ristiriitaisen Maria!-shown parissa olivat ainakin asteen verran huolissaan nykynuorista ja maailman menosta.

Katsoin ensin järkyttyneenä 45-minuuttia ohjelmaa, jossa alkupaloiksi esiteltiin yläkoululaisten menoa. Tutkimukseen oli osallistunut 600 yläluokan opettajaa ja tulokset olivat hälyttäviä. Mietin aikoinani, että milloinkohan minulle iskee se hetki, kun päässä kaikuu lause "silloin kun minä oli nuori.."? No nyt sekin on koettu. Tuli eilen sellainen olo, että silloin kun minä oli nuori niin häiriköintiä tunnilla toki tapahtui, mutta ei läheskään samoissa mittapuissa verrattuna nykyiseen. Onneksi en valinnut opettajan ammattia.

Tässä vielä eilinen 45-minuuttia. Käyppä vilkaisemassa maikkarin katsomosta ja järkyty: http://www.katsomo.fi/?progId=34355

Juuri, kun olin päässy järkytyksestäni käänsin kanavan neloselle, jossa alkoi ristiriitaisia tunteita herättävä Maria!. En ole vielä oikein päässyt selville itsestäni, että pidänkö ohjelmasta vai en. Päätin kuitenkin eilen katsoa ohjelman ja alussa nähtiinkin sitten taas pala nuorten typeryydestä. Parikymppinen poika oli perustanut Facebookiin ryhmän, jossa aikoi telottaa Joel Hallikaisen ja tämän perheen. Poikaa vasten oli nostettu tutkintapyyntö ja nyt hän oli julkisesti kansan edessä pyytämässä anteeksi.

Täytyy myöntää, että tippa tuli linssiin kun katsoin pojan ensiesiintymistä julkisuudessa. Hallikainen laukoi totuuksia ja toivotti pojan julkisuuteen. Olen sitä mieltä, että kaikille nuorille vankilatuomio tai julmettomat sakkotuomiot eivät ole ainoa oikea rangaistus. Siinä vaiheessa, kun nuori tajuaa töhrineensä oman tulevaisuutensa ja nuoresta kumpuaa syyllisyys, on hän saanut tarpeeksi kovan rangaistuksen. Hallikaista piinanneesta nuoresta näki, että häpeä, pelko ja syyllisyys kumpusivat reippaasti yli laidan. Hallikainenkin osoitti lopulta loistavaa toimintaa toteamalla, että poika on nyt rangaistuksensa ja julkisen jalkapuunsa saanut.

(Tässä vielä Maria!, jos kiinnostaa: http://www.ruutu.fi/video?vt=video_episode&vid=226330 )

Olipa siinä nuorten meininkiä rennolle keskiviikkoillalle kerrakseen. Mediassa pyörii kaiken näköisiä takapuolen keikuttajia, mutta tällaisia tapauksia varten media on täysin oikea kanava. On hyvä näyttää suomalaisille mitä nuoret ihan oikeasti touhuavat.

Jotainhan kai tälle meiningille olisi tehtävä, mutta se onkin eria asia kuka pystyy hetkessä muuttamaan koko nykykulttuurin?

Ei taida toppahaalarit palata alakouluun enää koskaan?

Millähän sitä matkustaisi?

Huvittuneena seurasin VR:n seikkailuja juurikin sen takia, että itseäni ne eivät kertaakaan koskettaneet. Taisi kuitenkin pilkka osua omaan nilkkaan, kun bussit päättivät lakkoilla ja tämänkin neiti joutui VR:n uhriksi.

Olihan se kyllä aikamoista meininkiä. Myönnetään.

Olin ostanut lippuni reippaasti etukäteen verkkokaupan kautta ja matka alkoihin loistavasti ajoissa, kunnes taakseni istui (yhtään yleistämättä) helsinkiläinen mummo, joka jaksoi valittaa lapsenlapsiensa käytäväpaikoista, Lappeenrannan meiningistä, VR:n myöhästymisistä sekä vesssan osakkeenomistajista. Tämä rouva jaksoikin valittaa koko matkan Tikkurilaan saakka samoista ongelmistaan, kunnes vieressä istuva toinen mummo palasi paikalleen ja alkoi valittaa ja kertoa tarinaansa sydänongelmista.

Vaikka bussin henkilökohtaisesta tilasta ja matkustuksen epämukavuudesta valitetaan, niin täytyy myöntää, että suomalaiselle juntille se on täysin oikea paikka. Bussissa hiljaisuus raikaa, eikä kukaan kävele käytävillä. Vessastakaan ei tarvitse murehtia, sillä usein se on rikki tai ihmiset eivät muuten vain sitä käytä. Vaikka kirjoituksestani saattaa haiskahtaa pieni sarkastisuus, niin silti matkustan linja-autolla edelleen erittäin mielelläni.

Yllämainittu matka VR:n kiskoilla jatkui vaihdolla Tikkurilassa. Junan saapuessa laiturille huomasin, että lipusta löytyvää vaunua nro 10 ei tästä junasta löytynytkään. Hyppäsin kuitenkin junaan ja konnari antoi minulle uuden lipun. Onneksi sain kuitenkin istumapaikan erittäin mukavan yliopistoprofessorin viereen, joka viihdytti minua mukavilla puujalkavitseillään. Eihän niistä kouluhommista tullut mitään, kun keskittymiskykyni oli aivan jossain muualla. Bussissa sentään olisin saanut istuskella aivan yksikseni.

Mieleeni heräsinkin kysymys, että millähän sitä sitten oikein matkustaisi? VR ei houkuta, bussissa on ahdasta, oma auto talvella ei sekään houkuttele liian lumen siivouksen vuoksi. Kävellen kuluu liikaa aikaa ja pyöräily on liian kylmää kyytiä, eikä pyörätietkään ole aina ajettavassa kunnossa.

Ehkä se on sitten kaikista parasta vain jäädä kotiin ja lukea kulkuvälineitten ongelmista tietokoneelta käsin. Sitähän ne nykynuoret tekevät.

Ainakin lukemani mukaan?

Puheviestintää a'la Jyväskylä

Usein sitä toitotetaan miten uskomattoman hankalaa ja vaativaa yliopistossa opiskeleminen on.

Allekirjoittanutkin oli pitkään sitä mieltä, että ammattikorkeakoulu on enemmän minua varten. Erityisesti käytännönläheisyys ja opiskelun ns. "kaavamaisuus" houkuttivat. Nyt täytyy kyllä kiittää amk:n valitsijoita; kiitoksia siitä, ettei opiskelupaikka koskaan avautunut tuohon käytännön maailmaan.

Yliopistoelämä se sitten helppoa onkin. Uskokaa tai älkää.

Yliopista kiertää aina huhu, että luentojen jälkeen istutaan illat nenä kiinni kirjassa, ja opiskeluelämää ei juurikaan ole aikaa. Puheviestintä ja monet muut yliopistojen koulutusohjelmat toki antavat mahdollisuuden tähän nenä kiinni kirjassa -efektiin, mutta loppuen lopuksi kaikki on kiinni itsestäsi. Oheiskirjallisuutta löytyy toki loputtomiin, mutta se onkin oma valinta suuntaako ajatuksensa niihin. En tietenkään voi yleistää ja väittää, että jokaisessa oppiaineessa opiskelu on helppoa ja sujuu vasemmallakin kädellä, mutta ilokseni voin myöntää, että puheviestinnän opiskelut ovat yksinkertaisuudessaan loistava valinta.

Muutamia kirjatenttejä täytyy puheviestinnässäkin suorittaa, mutta pääosin kurssin työskely koostuu ryhmätöistä, oppimispäiväkirjoista ja erilaisista pienemmistä projektitöistä. Tentteihin siis harvoin joutuu pänttäämään, joten asioiden ymmärrys tapahtuu pitkälti teorian ja soveltamisen yhdistelmänä.

Palaanpa takaisin siihen amk-elämään.

Paljon tuttujani opiskelee ammattikorkeakouluissa ja tiedän, että joillekin ns. teorikeskeisyys ei ole mieleisin vaihtoehto. Subjektiivisesti katsottuna on todettava, että ainakin tietyillä aloilla amk-opiskelijat tekevät huomattavasti enemmän töitä istuen koulussa kahdeksasta neljään, kun taas itselläni luentoja saattaa olla muutama viikossa ja nekään eivät kaikki ole pakollisia.

On mukavaa, kun opiskeluihin liittyy silloin tällöin facebook, twitter, blogit, wii tai vaikkapa guitar hero. Tällaista se meininki meillä joskus on.

Opiskelu on juuri niin helppoa, kuin itsellensä sallii. Joskus sen aidan alimmasta päästä kulkeminen ei ole se huonoin vaihtoehto. Opiskeluaikaa et saa kuitenkaan enää koskaan takaisin.

Tämä kirjoitus ei ole isku amk:a vastaan, vaan enemmän puolustuspuhe yliopistoa ja tiettyjä koulutusaloja kohtaan.

Yliopistossakin voi olla helppoa, kunhan vain osaa valita alansa oikein. Ihan vain sattumalta tai tarkoituksella.

Tapaus tiikeri.

Täytyy myöntää, että Tiger Woods on saanut aikamoisen sopan aikaiseksi.

Taisin lukea Tigerin seikkailuista ensimmäisen kerran Thaimaassa, jolloin vasta oikeasti minulle selvisi, että hän on ollut jo pitkään perhearvojen ylistäjä. Kai niitä virheitä sattuu kaikille, mutta tämä pieni "nais-seikkailu" taisi olla oikein kunnon emämunaus.

Harmi, että maailman parhainpiin kuuluva golffari muistetaan nyt vain ja ainoastaan pettämisestään. Jos Tigerin tiesi ennen vain golfpiiri, niin nyt hän todellakin on maailmanluokan julkkis ja varsinainen viihdetaitelija.

Katselin eilen huvittuneena tiikerin lehdistötilaisuutta, joka oli päässyt jopa maikkarin päälähetykseen. Todennäköisesti tarkoitus oli tiikerin katumuksen osoittaminen, mutta pelkkää mediapeliä ja viidettä se oli, sen sanon minä. Katuva mies tulkitsee itkusilmässä avustajiensa avulla kirjoitettua kirjettä, joka todennäköisesti sai esiin todellisia sympatian tuntoja vain harvojen mielissä. Tippa linssissä tiikeri jaksoi selittää, että minä olen pettänyt ja olen ainoa, jota syyttää. Eiköhän se ole ollut selvää jo pihtiputaan mummollekin suhteellisen kauan.

Hauskan lisäaspektin "puheeseen" toi vielä se, että tiikeri jaksoi painottaa palaavansa hoitoon seksiriippuvuutensa vuoksi. Jos julkisuuden henkilö saa huomiota lähes tulkoon jokaiselta naiselta ja jatkaa iltaa heidän hotellihuoneissaan, niin en tiedä missä vaiheessa seksiriippuvuus astuu peliin. Tietääkseni tiikeri ei ole kiertueillaan jonottanut malttamattomana punaisiin lyhtyihin, koska "ei vain pysty olemaan ilman". Todellista ongelmaa en tosin pysty tuomitsemaan, koska kyseisestä sairaudesta ei taida kokemusta olla.

Kai se tiikeri saa vielä asiat selvitettyä, mutta tämän mediasirkuksen jälkeen avioliitto taitaa silti olla ohitse. Katsotaan ajautuuko tiikeri ongelmasta toiseen. Onhan näitä vielä jäljellä alkoholismi, masennus, anoreksia, ortoreksia, adhd...?

Innolla odotan seuraavaa käännettä.

Tämä medianälkäinen haluaa lisää viihdettä!

Vanhat tuulet takaisin

Sain vihdoin ja viimein aikaiseksi väsätä itselleni nettisivut.

Käyhän siis vilkaisemassa www.reettahulkkonen.com.

Flown myötä päätin myös ottaa vanhan blogini käyttöön, joten eiköhän tämäkin foorumi herää taas eloon, jos ei muille niin ainakin itselleni.

Eläköön vuosi 2010!