Facebook - tuo kaikkien janoisten sankari!

Facebook on mitä mainioin keksintö. Voit julkaista itsestäsi niin paljon tietoa kuin haluat. Voit kertoa milloin menet kauppaa, milloin tule kaupasta kotia ja milloin syöt. Monelle uteliaisuuden nälkäiselle facebook on loistava janon täyttäjä. Tietoja kavereista löytyy käden käänteessä.

Miten helppoa!

Sitten on kuitenkin ne ihmiset, jotka eivät tajua rajoittaa facebook-näkyvyyttään mitenkään. Suuri osa facebookin jäsenistä ei varmaan ole tietoinen mitä kavereilleen ja tuntemattomille jakaa. Ihanan facebook-yksityisyysuudistuksen jälkeen nekin, jotka olivat edes vähän hajuilla siitä mitä muille kertovat, ovat nyt aivan sekaisin. Asiaa ei myöskään auta se, että facebook-uudistuksen jälkeen bugeja ilmaantuu koko ajan ja suuri osa on löydettävissä juuri yksityisyysasetuksista.

Itse kuulun siihen joukkoon, joka jakaa tietoa paljon, mutta vain niille kenelle haluan. Uskon siihen, että kaikkien ei tarvitse tietää elämästäni ja nekin, jotka eivät halua lukea turhauttavia status-tekstejäni voivat helposti painaa uutissivulla hide-nappia. Näin helppoa se on.

Taannoin koulun ruokapöydässä kävimme keskustelua siitä, missä vaiheessa kaveri on tarpeeksi "korkealla", jotta hänelle voi jakaa kaiken? Niinpä niin.

Jos kaveri joutuu ensin ns. limited profileen, niin pitääkö hänelle ilmoittaa kyseistä rajoituksesta ja vastaavasti ilmoittaa, kun on ylentynyt seuraavaan julkaisukategoriaan? Onko tämä liian julmaa kavereiden kategorisointia? Onko sellaisia tuttavia edes lisättävä kavereikseen, jotka joutuvat saman tien mappi ö:hön?

Jos peli on julmaa lastentarhassa, niin osaa se sitä olla naamakirjassakin.

Lainatakseni taannoisen tosi-tv ohjelman laudahdusta;

don't hate the player, hate the game!

Mahtava nuorten päivä: 45-minuuttia ja Maria!

Eikai tässä voi itseään vielä täysin aikuiseksi mieltää, kun ikää vasta 23 mutta eilen sitä tunsi itsensä todella vanhaksi.

Veikkaan kuitenkin, että ne aikuiset ketkä eilen viihdyttivät itseään ensin 45-minuuttia ohjelmalla ja myöhemmin ristiriitaisen Maria!-shown parissa olivat ainakin asteen verran huolissaan nykynuorista ja maailman menosta.

Katsoin ensin järkyttyneenä 45-minuuttia ohjelmaa, jossa alkupaloiksi esiteltiin yläkoululaisten menoa. Tutkimukseen oli osallistunut 600 yläluokan opettajaa ja tulokset olivat hälyttäviä. Mietin aikoinani, että milloinkohan minulle iskee se hetki, kun päässä kaikuu lause "silloin kun minä oli nuori.."? No nyt sekin on koettu. Tuli eilen sellainen olo, että silloin kun minä oli nuori niin häiriköintiä tunnilla toki tapahtui, mutta ei läheskään samoissa mittapuissa verrattuna nykyiseen. Onneksi en valinnut opettajan ammattia.

Tässä vielä eilinen 45-minuuttia. Käyppä vilkaisemassa maikkarin katsomosta ja järkyty: http://www.katsomo.fi/?progId=34355

Juuri, kun olin päässy järkytyksestäni käänsin kanavan neloselle, jossa alkoi ristiriitaisia tunteita herättävä Maria!. En ole vielä oikein päässyt selville itsestäni, että pidänkö ohjelmasta vai en. Päätin kuitenkin eilen katsoa ohjelman ja alussa nähtiinkin sitten taas pala nuorten typeryydestä. Parikymppinen poika oli perustanut Facebookiin ryhmän, jossa aikoi telottaa Joel Hallikaisen ja tämän perheen. Poikaa vasten oli nostettu tutkintapyyntö ja nyt hän oli julkisesti kansan edessä pyytämässä anteeksi.

Täytyy myöntää, että tippa tuli linssiin kun katsoin pojan ensiesiintymistä julkisuudessa. Hallikainen laukoi totuuksia ja toivotti pojan julkisuuteen. Olen sitä mieltä, että kaikille nuorille vankilatuomio tai julmettomat sakkotuomiot eivät ole ainoa oikea rangaistus. Siinä vaiheessa, kun nuori tajuaa töhrineensä oman tulevaisuutensa ja nuoresta kumpuaa syyllisyys, on hän saanut tarpeeksi kovan rangaistuksen. Hallikaista piinanneesta nuoresta näki, että häpeä, pelko ja syyllisyys kumpusivat reippaasti yli laidan. Hallikainenkin osoitti lopulta loistavaa toimintaa toteamalla, että poika on nyt rangaistuksensa ja julkisen jalkapuunsa saanut.

(Tässä vielä Maria!, jos kiinnostaa: http://www.ruutu.fi/video?vt=video_episode&vid=226330 )

Olipa siinä nuorten meininkiä rennolle keskiviikkoillalle kerrakseen. Mediassa pyörii kaiken näköisiä takapuolen keikuttajia, mutta tällaisia tapauksia varten media on täysin oikea kanava. On hyvä näyttää suomalaisille mitä nuoret ihan oikeasti touhuavat.

Jotainhan kai tälle meiningille olisi tehtävä, mutta se onkin eria asia kuka pystyy hetkessä muuttamaan koko nykykulttuurin?

Ei taida toppahaalarit palata alakouluun enää koskaan?

Millähän sitä matkustaisi?

Huvittuneena seurasin VR:n seikkailuja juurikin sen takia, että itseäni ne eivät kertaakaan koskettaneet. Taisi kuitenkin pilkka osua omaan nilkkaan, kun bussit päättivät lakkoilla ja tämänkin neiti joutui VR:n uhriksi.

Olihan se kyllä aikamoista meininkiä. Myönnetään.

Olin ostanut lippuni reippaasti etukäteen verkkokaupan kautta ja matka alkoihin loistavasti ajoissa, kunnes taakseni istui (yhtään yleistämättä) helsinkiläinen mummo, joka jaksoi valittaa lapsenlapsiensa käytäväpaikoista, Lappeenrannan meiningistä, VR:n myöhästymisistä sekä vesssan osakkeenomistajista. Tämä rouva jaksoikin valittaa koko matkan Tikkurilaan saakka samoista ongelmistaan, kunnes vieressä istuva toinen mummo palasi paikalleen ja alkoi valittaa ja kertoa tarinaansa sydänongelmista.

Vaikka bussin henkilökohtaisesta tilasta ja matkustuksen epämukavuudesta valitetaan, niin täytyy myöntää, että suomalaiselle juntille se on täysin oikea paikka. Bussissa hiljaisuus raikaa, eikä kukaan kävele käytävillä. Vessastakaan ei tarvitse murehtia, sillä usein se on rikki tai ihmiset eivät muuten vain sitä käytä. Vaikka kirjoituksestani saattaa haiskahtaa pieni sarkastisuus, niin silti matkustan linja-autolla edelleen erittäin mielelläni.

Yllämainittu matka VR:n kiskoilla jatkui vaihdolla Tikkurilassa. Junan saapuessa laiturille huomasin, että lipusta löytyvää vaunua nro 10 ei tästä junasta löytynytkään. Hyppäsin kuitenkin junaan ja konnari antoi minulle uuden lipun. Onneksi sain kuitenkin istumapaikan erittäin mukavan yliopistoprofessorin viereen, joka viihdytti minua mukavilla puujalkavitseillään. Eihän niistä kouluhommista tullut mitään, kun keskittymiskykyni oli aivan jossain muualla. Bussissa sentään olisin saanut istuskella aivan yksikseni.

Mieleeni heräsinkin kysymys, että millähän sitä sitten oikein matkustaisi? VR ei houkuta, bussissa on ahdasta, oma auto talvella ei sekään houkuttele liian lumen siivouksen vuoksi. Kävellen kuluu liikaa aikaa ja pyöräily on liian kylmää kyytiä, eikä pyörätietkään ole aina ajettavassa kunnossa.

Ehkä se on sitten kaikista parasta vain jäädä kotiin ja lukea kulkuvälineitten ongelmista tietokoneelta käsin. Sitähän ne nykynuoret tekevät.

Ainakin lukemani mukaan?