Me diginatiivit työelämässä.

Pääisin omaksi onnekseni kuuntelemaan mielenkiintoisia puhujia työpaikan seminaarissa. Yksi puhujista mainitsi sukupolvien muutoksiin liittyvän termin diginatiivi, joka ei sittemmin ole kadonnut mielestäni.

Koska termi painui niin syvälle mieleeni, olen tässä viime aikoina selvittänyt termin syvällisyyttä vähän enemmän. Löysin mielenkiintoisen Foresightin tutkimuksen, jossa kerrotaan siitä millaisia nykynuoret/ aikuiset ovat työelämässä, ja kuinka työmaailma on murroksessa uuden sukupolven myötä.

Tässä muutamia otteita:

"Erityisen ahdistavaksi asian saattavat kokea vanhemmat työntekijät, joille viestinnän välineiden moninaisuus ei ole normi ja joiden hallitsemat perinteiset viestinnän standardit menettävät asemaansa."

Turhauttavaa nykynuorelle työelämässä voi olla nimenomaan juuri se, että organisaatiolla on tarjota hyviä välineitä viestinnän ja vuorovaikutuksen lisäämiseen, mutta niiden käyttö ei ole yleistä tai itsestään selvää. Usein sisäisissä tutkimuksissa alleviivataan viestinnän ja vuorovaikutuksen lisäämistä ja tehostamista. Monet ajattelevatkin, että yksi keino siihen on nimenomaan kasvokkaisviestinnän lisääminen. Diginatiiville kun viestintä ja vuorovaikutus on paljon muutakin ; chatti-ohjelmien, skypen tai erilaisten keskustelupalstojen hyödyntäminen organisaation sisällä on myös vuorovaikutusta - teknologiavälitteistä vuorovaikutusta.

"On puhuttu pullamössösukupolvesta, on epäilty nuoremman väen työkykyä ja asennetta. Nyt kysymys ja huoli saattaa tosin olla päinvastainen: ovatko nuoret parempia kuin me? Pärjäämmekö me heille? "

Tuo pullamössösukupolvi on kyllä varsin tuttu maininta myös minulle. Tutkimuksessa nostetaan esille kysymys siitä, että olemmeko me nykynuoret parempia kuin vanhemmat. Vastaukseni on ehdoton ei. Mielestäni vastakkainasettelu nuorten ja vanhempien välillä ei ole oikea ratkaisu, vaan se että työpaikalla käytetään kaikkien vahvuuksia. Vanhemmat työntekijät hallitsevat ehkä paremmin perinteiset mediat ja nuoret taas uudet. Mikä onkaan parempi soppa kuin yhdistää nämä molemmat? Siinä on mielestäni avain toimivaan työskentelyyn. Ja sitä paitsi, nuoret innokkaat työntekijät varmasti opastavat mielellään vanhempia, diginaatiivien syvin olemushan on tiedon jakaminen.

"Nettisukupolvessa on kysymys laajemmasta ilmiöstä kuin sukupolvesta, jota yhdistää biologinen ikä. Kyse on internetin tuomista uusista käytännöistä, joiden hallinta on osin sukupolvisidonnaista. Työelämään vasta astuvan ja siellä jo toimivan  koulutetun ja osaavan työvoiman panoksesta ovat huolissaan muiden muassa yritysjohtajat, jotka eivät tunne näitä muutoksia."

Aivan. Miten muutoksia sitten saadaan aikaan, jos sukupuolten välinen digi-kuilu on valtava. Siinäpä riittää haastetta ja sehän nykyisestä työelämästä vasta mielenkiintoisen tekeekin. En nyt kuitenkaan olisi kovinkaan huolissani tästä uudesta pullamössösukupolvesta; osaajia löytyy, mutta yhteistyöllä saavutetaan parhaat tulokset. On kuitenkin pidettävä mielessä myös se, että diginaativillakin aktiivisuus ja kiinnostus lähtee omasta itsestään - kaikki nykynuoret eivät kuulu tähän kategoriaan.


Jos haluat tutustua kyseiseen tutkimukseen lisää, niin tässä linkki:
http://www.foresight.fi/wp-content/uploads/2009/12/Diginatiivit.pdf

Suosittelen lämpimästi :)

Vain kaksi sanaa.

Vain kaksi sanaa riittää kertomaan.

Pieni ihme.

Tuo pieni ihme tuhisee, aivastaa, sillä on paksut posket, isänsä suu ja äitinsä nenä. Pienen pienet jalat ja vaatteissa I love mon.

Sellaisia ne pienet ihmeet ovat. Pieniä, mutta niin uskomattoman rakastettuja, jo ensi hetkestä lähtien.

Tuo pieni, muutaman päivän vanha ihme makoili tänään tädin sylissä ja selvästikin tarkkaili, että kukas se sinä oikein olet. Tyytyväisen oloinen ihme jatkoi loikoiluaan, joten taisi hyväksyä lähipiiriinsä. Meillä on vielä useita vuosia edessä.

Veljelläni ja avovaimolla on kyllä maailman suloisin pieni ihme kodissaan.

Katsellessamme tuota pientä ihmettä mietimme, että milloinkohan tuohon tottuu.

Eikai onneksi koskaan.

Arkimasennus.

Tuntuu, että koko alkukesän olen mennyt ja tullut menoja  on ollut menojen perään. Fiilis on kuitenkin ollut loistava! Töissä on jaksanut ahertaa ja liikuntakin on maistunut. 

Sitten tulee se Juhannus ja kun tajuaa, että apua kesä on jo näin pitkällä.

Jälleen kerran Juhannus sujui mahtavassa seurassa, ja erityisesti rennolla meiningillä. Mitään muuta tämä tyttö ei Juhannukselta kaipaakaan. Kun asustelee yksin, tottuu siihen, että telkkari tai radio on äänilähteenä, eikä sitä seuraa kaikkina iltoina edes kaipaakaan. 

Mutta nyt, kun vietät neljä päivää ison joukon ympäröimänä, iskee kehiin arkimasennus.

Pistän tämänkertaisen arkimasennuksen myös väsymyksen piikkiin. Ei tuolla Ylöjärven suunnalla täysiä tunteja tullut nukuttua, mutta sellaista sen Juhannuksena tulee ollakin, ainakin vielä tässä iässä.

Tämän rasittavan arkimasennuksen seurauksena mietin myös loppukesää ja suunnitelmia. Suurimmalle osalle viikonlopuista löytyy jo tekemistä, ja sepä tässä ehkä vähän ahistaakin. Extemporee reissuille ei taida kauheasti jäädä aikaa.

No, onneksi kohta on joulu (niin ne jouluttajat sanoisivat!)

Tänäkin vuonna olympialaisten voittaja jäi selvittämättä.

Ennakkoasenteista.

Kirjoittelin tuossa graduani, jossa viimeistelin kappaletta ennakkoasenteista ja -luuloista. Päätinkin alkaa muistella muutamia tilanteita, joissa ennakkoasenteeni ja luuloni on kuopattu täysin.

Hauskaa muisteltavaa.

Aloittaessa opiskeluni yksi opiskelutovereistani oli täydellinen vastakohta minulle. "Liian kultturelli" mietin itsekseni ja ajattelin samalla, että tuon kanssa en tule olemaan tekemissä. Lopulta tutustuimme ja huomasimme, että meillähän on loppuen lopuksi aikaa hauskaakin yhdessä. Mielenkiintoista tässä on se, että ystäväni ajatteli minusta täysin samalla lailla. Tällä hetkellä näemme lähes viikottain.

Istuin muutama viikko sitten bussissa Kirkkonummelta Helsinkiin, päivä sattui olemaan school's out. Bussiin hyppäsi kaksi nuorta teiniä, joilla oli selässään reput, joissa oli selvästikin paljon tavaraa. Mietin tietenkin, että pojat ovat matkalla Hietsuun illan viettoon. Toinen pojista otti repun syliinsä ja alkoi kaivaa jotain. Uskoin, että poika kaivaa repustaan alkoholia ja hetken jopa mietin, että miten hän tässä kehtaa, kun olimme vielä bussin etuosassa. Kaiken tämän jälkeen poika kaivoikin esiin raamatun ja alkoi ympyröidä ja alleviivata tärkeitä asioita. Halleluja mikä järkytys ja opetus ennakkoluuloista.

Vuonna 2006 asuin Kalliossa ja olin matkalla kuntosalille. Näin jo kauempaa, kuinka erittäin sottaisen näköinen mies seisoi tien laidalla. Miehellä oli pitkä harmaa parta ja päällänsä epämääräisen näköinen takki. Mietin hetken, että vaihdan toiselle puolelle tietä, mutta keräsin rohkeuteni. Saapuessani miehen kohdalle vilkasin häntä nopeasti. Mieshän oli kukaan muukaan kuin Vesa Vierikko.


Ennakkoasenteeni porvareiden ja pöyhistelöiden lajista nimeltään golf onkin sitten ihan oma tarinansa...

Hurahtaja.

Veikkaan, että kaikki sortuvat välillä itsetutkiskeluun. Ammattitermein voitaisiin puhua itsereflektoinnista.

Olen tutkiskellut itseäni ja todennut, että olen hurahtaja.

Kaikkien viime vuosien aikana olen huomannut, että kun keksin uuden idean tai asian hurahdan siihen täysin. Aloin oikein kunnolla miettimään 25-vuoden aikana tapahtuneita hurahduksia:

Nuoruudessa hurahdin pesäpalloon. Ei riittänyt, että pesäpalloa harrasti silloin tällöin, vaan harjoituksia oli joskus jopa 7 kertaa viikossa. Siitäkin huolimatta tuosta 12 vuoden ajanjaksosta nautin täysillä, se kuitenkin antoi enemmän kuin otti.

Pesäpallon loputtua hurahdin golfiin. Alkuvaikeuksien jälkeen laji sai suuren sijan sydämestäni. Tottakai kuuluin ennen siihen joukkoon, joka piti lajia elitistimoskana. Sitä se ei kuitenkaan ole, varsinkin kun oma suhtautuminen lajiin on aika nykyaikainen - golf on mielestäni kaikkien laji, ja vieläpä mukavan sosiaalinen sellainen.

Vaihtovuoteni jälkeen hurahdin vähähiilariseen ruokavalioon. "Muutamat" liikakilot puolivuotisen Aasian reissun jälkeen pakottivat tekemään jotain itselleni. Äidin innoittamana päätin sitten elää pääosin lihalla ja kasviksilla. Tuntui, että olo keveni useita kiloja. No, kyllähän se sitten lopulta niin kävikin.

Olen myös hurahtanut spinningiin. Syksyllä 2010 aloitin urheilu-urakkani oikein kunnolla, ja niinhän siinä kävi, että liikuntakeskusjäsenyys aiheutti sen, ettei urheilu neljä kertaa viikossa ollut riittävä. Varsinkin spinning oli sellainen laji, jota en voinut jättää. Myönnän kyllä, etten ehkä ole koskaan ole ollut niin energinen kuin tuolloin.

Nyt minun hurahduskohteeni on juoksu. Olen laiskan alkukevään jälkeen löytänyt jälleen urheilun ja lajikseni juoksun. Sportracker näyttää lenkin pituuden ja keskivauhdin. Mikä sen hienompaa kun huomaa, että muutama kuukausi sitten jalat kantoivat vain muutaman kymmenen minuutin verran ja nyt jalat juoksevat tunnin ilman minkäänlaista väsymystä, enkä ole enää se kenet kaikki ohittavat lenkkipoluilla.

Näiden pohdintojen jälkeen olen kai hurahtajasorttia, ja nimenomaan hyvinvointiin liittyvissä asioissa. Olisihan se tietenkin joskus mukava urheilla ja liikkua pelkästään oman ilon vuoksia, mutta toisaalta konkreettiset tavoitteet ajavat eteenpäin.

Mihinhän hurahdan seuraavaksi?

Keskinkertainen tyyppi.

Perehdytys yrityskauppaprosessissa (Hulkkonen 2012, etusivu).

Sen sijaan, että kirjoittaisin rakasta opinnäytetyötäni, päätin keskittää voimani bloggaamiseen.

Tutkiskelin internetin syvyyksistä keskiarvoja ja päädyin tulokseen, että olen jokseenkin keskinkertainen tyyppi.







Keskimäärin ihminen katsoo televiota kolme tuntia päivässä. Pohdin asiaa hetken ja vastaan kyllä. Töiden jälkeen avaan yleensä television, vaikka sieltä ei mitään tulisikaan. Kaikkien muiden askareiden keskellä televisio pörrää taustalla.

Keskimäärin ihminen kuuntelee radiota kolme tuntia päivässä. Aamuni ei ala ilman radiota. Jokseenkin sosiaaliseksi ihmiseksi luokiteltuna tarvitsen heti aamusta ääniä. Radio onkin ehkä salaisuuteni pirteyteteen heti aamu kuuden jälkeen.

Keskimäärin ihminen kuluttaa vaatteisiin 700 euroa vuodessa. Veikkaan, että tämäkin pitää paikkansa kohdallani. Jos tähän summaan ei lasketa kenkiä, niin en usko, että kovinkaan paljon enempää vaatteisiin kulutan. Vaatteet kun tänäpäivänä ovat aika lailla "kertakäyttötavaraa". Hyviin urheiluvaatteisiin tosiin panostan sitten ehkä liikaakiin.

Näitä keskimääräisyyksiähän löytyisi vaikka pilvin pimein ja huomaan, että olen siis jokseenkin keskinkertainen tyyppi kaiken kaikkiaan.

Sitten tulee se ikuinen aihe, josta jaksoimme jälleen kerran rakkaan ex-kämppikseni kanssa keskustella.

Keskimäärin suomalainen nainen on 167,5 cm pitkä.  Siihen se sitten taas kosahtaa.

---------

Päätin todistaa keskiarvon pienellä laskutoimituksella, sillä omasta maailmastani katsottuna tuo luku kuulostaa jokseenkin suurelta. Ex-kämppikseni on pituudeltaan 180 cm ja minä kaiken kaikkiaan ihanat 155. Lasketaanpa huvikseen 180 + 155 : 2. Tuloshan on mikäpä muukaan kuin 167,5 cm ;)

Olen lomani ansainnut.

Tuosta televisiolakosta muutama sananen. Ihminen arvioi aina toimintaansa hyvin subjektiivisesti, mutta voin silti avoimesti väittää, että selvisin lakosta loistavasti! Sunnuntai-ilta Koston aikaan teki tiukkaa, mutta selvisin siitäkin, mitenkäs muuten kuin töiden ja gradun parissa. Olen tässä viime ajat pohtinut tuloksia, tehnyt tulkintaa ja johtopäätöksiä siitä, että vähentyikö television katsominen?

Ehkä tai ehkä sittenkään ei.

"...mitenkäs muuten kuin töiden ja gradun parissa" Näistä tekijöistä olikin sitten huhtikuuni tehty. Työajanseurantani osoittaa, että huhtikuussa en viettäny päivääkään tekemättä töitä ja siihen päälle vielä rakasta opinnäytetyötäni. Voinkin nyt hyvällä omalla tunnolla sanoa, että olen nyt lomani ansainnut. Kesälläkään kun ei taida olla lomaa juurikaan tiedossa.



Muistutus 4.5.2012.Tässä taas todisteita siitä, että lapsi on aina lapsi.
Näitähän lappuja olen sitten löytänyt joka aamu vuodesta 1992.



Suuntasin siis Lappeenrantaan vanhempieni luokse, joiden arkiset ongelmat piristävät päivääni ihanasti. Iskän väsymys vapun vieton jälkeen ja arvuuttelu roska-auton ajankohdasta muistuttivat taas jälleen kerran miten leppoisaa se elämä joskus voikaan olla. Leppoisuus on tosin kaukana tänä iltana, kun Suomi aloittaa urakkansa. Täällä nimittäin huuto raikaa ja minä nauran, jälleen kerran.

Päätin muuten eilen palkita itseni aikaisella, jokseenkin suurella valmistujaislahjalla. Siitä sitten lisää joskus... :)



Luovuutta etsimässä Vol. 2

Siitä taitaa nyt olla kolmisen päivää, kun mötikkä painui kiinni.

Elämä ilman televisiota on sujunut yllättävän helposti. Toisaalta helppouteen saattaa vaikuttaa, että toissapäivänä vietin koko päivän junassa ja Jyväskylän yliopiston kirjastossa. Eilinen päivä meni sitten 11 tuntia töitä tehdessä, joten oma sänky ja uni oli ainut mitä kaipasin.

Olen kyllä selvästikin saanut enemmän aikaiseksi. Tietenkin olen kohdannut hetkiä, jolloin istahdan sohvalle ja rentoudun hetken. Tuo hetki ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä mitä järkeä on istua hiljaisessa asunnossa tekemättä yhtään mitään? Tälläkin hetkellä keittiö kiiltää ja hesarikasa on tyhjillään.



Rekordelig, mansikka-lime



Pohdin kuitenkin, että ovatko tekemäni asiat seurausta siitä, että minulla ei ole televiota eikä mitään muuta tekemistä vai haluanko skarpata ja näyttää, että todellakin saan enemmän aikaiseks ilman televisiota? Taidan ehkä kaatua jälkimmäiseen. Veikkaan, että televisiotonta aikaa pitäisi viettii pidempään, jos kysymykseen haluaa saada objektiivisen vastauksen.

Viikonloppu voi tehdä tiukkaa. Varsinkin sunnuntai, jolloin olen kunnostautunut television orjana. Listallani on kuitenkin miljoona työhommaa ja gradun kirjoittamista, joten uskon ettei tekemisen puutetta ainakaan ole.

Olen muuten huomannut, että olen nyt kriittisempi kuuntelemiani radiokanavia kohtaan. Kaipaan rauhallisen ja menevän musiikin sekoitusta. Televisiosurffaajan sijaan minusta onkin kuoriutunut radiosurffaaja.

Tänään aion rauhoittua ja heittää kaikki stressini muualle muutaman siiderin voimin.

Loppun vielä oivalluksia ja kysymyksiä:

1. Minusta on tullut radiosurffaaja.
2. Televisio on aika ruma sisustuselementti, jos sitä ei käytä.
3. Mitähän se Martina oikein touhusi siellä Viidakon tähtösissä?

xoxo

Luovuutta etsimässä. Vol.1

Sain eilen päähänpiston, jota jopa itse pidin hyvänä vitsinä. Muutaman tunnin pohtimisen jälkeen mietin, että taidan todella olla valmis siihen.

Klo 16.00 sitten tein sen. Suljin television, laitoin kaukosäätimet kaappiin ja sanoin: nähdään kahden viikon kuluttua.

Kyllä. Ymmärsit oikein, olen televisiolakossa!

Moni saattaa miettiä, että mitä outoa televisiolakossa nyt sitten on? Onhan niitä ihmisiä, jotka elävät koko elämänsä ilman televisiota? Nii-in, tuntisitpa minut.

Veikkaan, että ensimmäisenä päätöksestäni ottaa yhteyttä televisioton ystäväni Rotko. Hänelle olen muutaman kerran tainnut asiasta mainita, että ilman televisiota ei voi elää... Ehkä sille Rotkon luovuudellekin löytyy kokeilun jälkeen syy. Toinen kirjoittaa kymmeniä juttuja päivässä ja minä minä teen?... makaan kaiken tuon ajan sohvalla.

Siinä se sitten on, mustana kaksi viikkoa!

Eihän siinä televisiossa kai mitään erikoista ole, mutta minäpä muistan tarkalleen sen päivän, kun sain itselleni 21" television ja VHS-nauhurin. Pystyin vihdoin ja viimein nauhoittamaan oma-alotteisesti Kauniita ja Rohkeita.

Siitä se alamäki sitten alkoi.

Kollegani töissä ehdotti, että kirjoittaisin televiottomasta ajastani blogia. Itse asiassa koko lakon idea lähti työpaikalta, jossa sain osakseni pientä ivaa, kun iloisesti kerroin viikottaisen ohjelmakarttani, joka sisältää mukavasti saippuoopperaa, komediaa, draamaa ja thrilleriä, ja tottakai tosi-tv:tä. Ei ihme, etten saa mitään aikaiseksi.

Nyt aion siis kokeilla miten elämäni ilman mustaa mökötintä sujuu.

Toistaiseksi olen pärjännyt kiitettävästi, mutta eikös sitä sanota, että toinen päivä on aina se pahin?

Loppuun aion koota tekemiäni oivalluksia televisiottamasta elämästäni ensimmäisten päivien ajalta:

1. Voin vihdoin lukea loppuun kirjan, joka on ollut kesken viime elokuusta saakka.

2. Ihana lenkkeilysää, ehkä siis sinne?

3. Nythän minulla on taas aikaa kirjoittaa blogia, kun ei ole muutakaan!

xoxo

Tänään istuin sohvalla. Missä sinä?

Kuten monet ova varmaan ymmärtäneet tuskaisista kirjoituksistani, olen siis ihanan lopputyöni kimpussa. Jotkut puhuvat siitä nimellä Pro Gradu -tutkielma. Minulle se on lyhyesti ja ytimekkäästi iso G.

Monen monta tuntia olen istunut koneen ääressä ja miettinyt kuinka oikein muotoilisin lauseeni. Joka kerta mieleeni herää tunne, että olisinpa aloittanut aikoinani iso G -blogin. Bloggaisin joka päivä graduasuni ja sen missä olen eniten geetäni kirjoittanut. Iso G -toverini voisivat sitten kommentoida ja suositella eri metodeja ja paikkoja tutkielman tekemiseen. Eteistä en olekaan vielä kokeillut?

Hyvään blogiin kuuluu tietysti kuvamateriaalia. Voisin kuvata itseäni tietokone sylissä sohvalla, työpöydän äärellä, työpaikalla, sängyllä ja ruokapöydän ääressä. Kuviin kuuluu tietysti haikea katse maahan, jotta kasvojani ei näy. Tärkeintä olisi tietokoneen näkyvä ruutu ja sivumäärä. Äskeinen lausahdukseni liittyy siis muotibloggaajien kuvamateriaaleihin. Olen tässä tosiaan jo pidempään miettinyt, että opetetaanko Näin kirjoitat muotiblogia -opuksessa ottamaan kuvia, joissa jalat ovat aina samassa asennossa ja katse kaihoisena kohti maata?

No se niistä kuvista. Olen myös miettinyt graduterapian perustamista tuleville kollegoilleni. Sellaista avautumispuhelinta, jos tekstiä ei synny. Siellä sitten kuuntelisin ja nyökkäilisin ja voisin hyvällä omalla tunnolla vastailla "ymmärrän sinua".

Tämä iso G nyt ei kuitenkaan ole koko elämän projektini, niin olkoon tämä ensimmäinen ja viimeinen kirjoitukseni aiheesta.

Tänään kirjoitin siisn tosiaan sohvalla. Missä sinä?

Mystinen onnellisuus.

Luin hiljattain artikkelin siitä kuinka nykyisin ihmiset eivät enää osaa olla onnellisia. Vaikka perusasiatkin ovat hyvällä mallillaan, niin silti etsimme aina jotain parempaa.

Täysin totta, jokainen sana.

Myönnän, että olen itsekin sortunut tähän ajatteluun. Varsinkin pimeinä syysiltoina tulee mietittyä omaa elämää ja sen raadollisuutta. Lopputulokseni on kuitenkin aina samanlainen: elämäni perusasiat ovat kohdillaan, joten miksi valitan ja selitän?

Aloin oikein tarkemmin miettimään ajatelmaa 'kun mikään ei riitä'. Uskon, etten ole tuttavapiirissäni ainut henkilö, joka on törmännyt tähän ajatukseen. Saavuttettaessa jotain mikä tekee onnelliseksi alkaa välittömästi miettiä seuraavaa etappia, joka tekisi minut vieläkin onnellisemmaksi. Ihan kuin etsisimme jotain tiettyä tasoa, jonka jälkeen koko loppuelämämme on pelkkää onnellisuudenpolkua.

En vain pysty ymmärtämään, miksi ihmisten pään sisälle ei mene ajatus siitä, että tuskin se elämä koskaan tulee olemaan täydellistä, eikä loppuelämän kestävää onnellisuuden euforiaa tulla koskaan saavuttamaan.

Onko se siis tänä päivänä vaikea olla onnellinen niistä perusasioista, jotka sinulla on jo kohdillaan; perhe, ystävä, opiskelut tai työ? Näyttää olevan.

Kaiken tämän kaiken onnellisuusjauhannan jälkeen olen päättänyt olla onnellinen siitä kaikesta mitä minulla jo on ja suosittelen sitä kaikille muillekin.

Toisaalta uusi keittiönpöytä olisi kyllä kiva...? ;)