Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Marras-joulukuun vaihde on suosittua pikkujoulujen aikaa. Todistimme tämän myös viikonloppuna, kun kävimme porukalla nauttimassa illallista paikallisessa ravintolassa.

Yllätyimme, kun samaan aikaan kuulimme loistavaa live-musiikkia ja päätimmekin suunnata musiikkia kohden. Paikkahan oli niinkin nuorekas kuin Jyväs Hovin alakerta.

Kyllä.

Te, jotka tiedätte paikan, tiedätte varmaan myös sen, että paikka on suunnattu astetta vanhemmille kuin alle 25-vuotiaille. No, mutta päätimme kuitenkin jäädä nauttimaan muutamasta lasillisesta ja hauskasta musiikista, kun tarjonta kulki PMMP:stä Antti Tuiskuun.

Hauskinta reissussa oli katsella keski-iän ohittaneita miehiä ja naisia, jotka selvästikin irrottelevat kerran vuodessa. Milloinkas muuten kuin juuri pikkujouluissa?

Jammailun katsominen oli hauskaa, huvittavaa mutta samalla hieman hämmentävää. Tanssimmeko mekin 50-vuotiaina samalla tavalla? Irrallaan keinuen, heiluen ja ilman minkäänlaista rytmitajua.

Vessassa vieraillessa naiset juttelivat tanssilattialla pyörivästä komeasta nuorukaisesta ja siitä, että valitsivatko he oikeat vaatteet ja tarvitseeko meikkiä lisätä.

Hämmennys oli järkyttävä, kun tajusin, että näiden keski-iän ylittäneiden naisten jutut olivat täysin samanlaisia kuin meidän nuortenkin??

Näistähän mekin juttelemme pienessä hiprakassa yökerhojen konferenssitauoilla??

Apua.

En suostu myöntämään sitä, että viisikymppisenä jammailen tanssilattialla ilman minkäänlaista rytmitajua ja vessassa mietin edelleen samoja asioita kuin parikymppisenä.

Eikö mikään muutu varttuessa?

Järkyttävää, mutta ilmeisesti niin hemmetin totta.

Heikkous on sitä, että myöntää..?

Vierailtiin tuossa taannoin ystävieni kanssa jyväskyläläisessa tavaratalossa. Reissumme päättyi siihen, että nauroimme maha kippurassa toilailuilleni.

Minulla kun tuppaa olemaan sellainen tapa, että myyjien apua pyydetään vain todellisessa hädässä. Sellainen se kunnon kuluttaja on, joka on ensin tutkinut netistä kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja lopulta vain marssii kauppaan, nappaa tuotteen ja suuntaa kassalle kortinlukijapäätteen luo. Jos myyjä lähestyy, lähdetään pakoon ja jos myyjä sattuu yllättämään sinut, niin toteat, ettet ehkä sittenkään tarvitse mitään.

Kummaa kyllä taidan kuulua siihen vähemmistöön, joka ajattelee avun pyytämisen tavaratalossa olevan totaalista heikkoutta?

Samanlainen tilanne kävi toisen ystäväni kanssa pari viikkoa aiemmin. Tämä ystävä on todellinen myyjien kannattaja. Ystäväni oli sitä mieltä, että marssimme suoraan myyjän luo ja pyydämme apua ongelmaamme. Minä taas omille tavoilleni uskollisena kiukuttelin vastaan, erittäin kovaäänisesti, että mehän emme apua tarvitse. Sattumalta selkämme takana sattui olemaan myyjä, joka ei uskaltanut puuttua kiivaaseen ja leikkimieliseen keskusteluumme.

Arvaatte varmaankin? Minähän sen taistelun hävisin ja seisoin lopulta naama punaisena ystäväni selän takana kurkkien, kun myyjä neuvoi ja katsoi minuun, naamallaan ivallisen huvittunut ilme.

Yhtään ei hävettänyt, ei sitten yhtään.

Missä vaiheessa asetelma kääntyy niin, että minusta tuleekin se heikompi henkilö? Minähän olen se, joka on käyttänyt tunteja tavaroiden vertailuun ja siihen, mistä tavara tullaan ostamaan?

Enkö MINÄ ole lopulta se vahvempi, joka vähentää myyjien työtä, eikä kysy tyhmiä kysymyksiä?


Niin sen on mentävä, myöntyminen on heikkoutta.

Yksi kaikkien ja kaikki..

Joukossa ne parhaat ideat syntyy. Tai niin ainakin väitetään.

Koulussakin kehotetaan harjoittamaan ideapalavereja, joissa jokainen voi heittää kehiin mitä tyhmimpiäkin ideoita, ja joista voi poikia vaikka mitä.

Tuo kuulostaa loistavalta, mutta entäpä kun lopputuloksena on täysin typeriä päähänpistoja?

Sanotaan siis myös, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Allekirjoitan tämänkin. Välillä sitä tulee aina mietittyä miten järkevästäkin ihmisestä voi lopulta kuoriutua täysin idiootti yksilö, kun ympärille sattuu sopivia tyyppejä. Järki katoaa ja sitä ei helposti palauteta. Valitettavasti.

Joskus tuollainen järkevä tyyppi menetetään kokonaan. Harmittavaa sekin.

Joskus ryhmät poikivat loistavia lopputuloksia, mutta joskus tuotos on täysin järjetön. Ryhmän paine voi olla valtava, eikä ryhmästä irrottauduta sormia napsauttamalla. Varsinkin nuorilla tämä on arkipäivää, mutta valitettavasti on tullut todistettua samaa ilmiötä myös hieman vanhemmillakin.

Olisiko sittenkin parempi vain tallata yksin ilman vierellä kulkevia haperopäitä, jos kerran joukkiot synnyttävät ne idiooteimmat ideat?

Tai kenties olisinkohan minäkin järkevämpi yksilö, jos olisin jättänyt väliin muutaman sekopäisen ryhmän?

Kuka tietää, mutta turha kai sitä on näin jälkikäteen miettiä?