Teoriaa epävarmuuden vähentämisestä.

Jokainen ihminen kohtaa elämässään tilanteita, jolloin tuntee olevansa epävarma.

Uudet tilanteet, kuten uusi työpaikka voi luoda tilanteita, jolloin tuntee, ettei hallitse tilannetta ja haluaa poistaa tilanteen aiheuttamaa negatiivista olotilaa. Tätä tilaa vähennetään yleensä keskustelemalla, syventäen aiheita eri tasojen mukaan.

Noh tämä tästä puheviestinnän teoriaosuudesta. Plaa plaa plaa...

Täytyy myöntää, että kaikissa aloittamissani työpaikoissa olen joutunut kokemaan tätä inhottavaa epävarmuuden tunnetta. Ihmiset ja työkaverit kyselevät kysymyksiä, joihin 80 %:iin minulla ei ole suoraa vastausta. Inhottavaa ja harmittavaa mutta niin todellista.

Lopulta tulee hetki, jolloin alat hallita asioita ja olet ottanut niistä tarpeeksi selvää, jotta saavutat tietynlaisen varmuuden tunteen. Tulee hetkiä jolloin et osaa vastata, mutta kylmä hiki ei enää nouse otsalle, koska tiedät kuinka tilanteista lopulta selvitään.

Kyllä se kuitenkin hetkittäin kuitenkin ärsyttää suunnattomasti, kun tämänkin jälkeen, varsinkin asiakaspalvelussa sinua kohdellaan edelleen kuin opastettavaa lasta.

Asiakaspalvelutyö on herkkä laji. On osattava tulkita asiakasta ja kohdeltava häntä kuin kukkaa. Valitettavasti aina ei toteudu tämä iänikuinen sanonta siitä, että metsä vastaa niin kuin sille huudetaan.

Palvelu takaisin täytyy olla 10+ mutta asiakkaan oma suhtautuminen, varsinkin nuoreen työntekijään on lähes tulkoon ala-arvoista.

Asiakaspalvelijan on toki kestettävä ns. haukkuja, mutta varsinaista kritiikkiä harva osaa oikeanlaisesti antaa. Mieleenpainuvimpia mutta samalla niin huvittavia ovat ns. nuoren opastamistilanteet.

Ikä tuo tiettyä viisautta ja vanhempia täytyy kunnioittaa mutta mielestäni tilanne täytyy olla myös päinvastainen. "Kuule tyttö, kyllä minä osaan" tai kahvipannua vaihdettaessa on huomautettava, että pannuun on muistettava laitettaa kansi, ovat ehkäpä jokseenkin tarpeettomia letkautuksia.

Ollaanks kavereita, eiks je? ;)

Pulskat pyöräilee perässä

Monet kanssatoverini muistavat varmaankin ala-asteella tehdyt pyöräilyretket?

30 oppilasta suuntavat keväisin jonossa retkeilypaikkaan tai leirikeskukseen, jossa vietetään ulkoilupäivää. Pyörä on oltava ja pyöräilykypäräkin ilman muuta!

Törmäsin tänään tällaiseen pyöräilevään joukkoon. Opettaja oli pukeutunut huomioliiviin ja perässä polki ainakin 20 innokasta oppilasta. Siitä tuli heti mukavat muistot mieleen.

Oi niitä aikoja.

Niin todellakin, oi niitä aikoja.

200 metrin päässä tuosta joukosta pyöräili pieni pulska poika, joka selvästikin yritti pysyä ylämäessä muiden perässä mutta ei aivan saavuttanut joukkoa. Poika pyöräili kovaa ja hiki valuen, mutta joukko vain katosi ja katosi kaemmas. Pojan ilmeestä näkyi päättäväisyys ja yritys oli kova mutta kunto ei vain yksinkertaisesti riittänyt.

Pojalle mahtavasti tsempistä kuitenkin 10 pistettä ja papukaijamerkki!

Vieläkin kauempana pyöräili 3 hengen joukko, joka urheasti päätti taluttaa pyöränsä. Arvaatte varmaankin, että nämä pienet pyöräilijät eivät myöskään olleet sieltä urheilullisimmasta päästä. Tarmoa täynnä he naureskelivat ja selvästikin nauttivat pyöräilystä, tai ainakin kauniista ilmasta.

Kaikesta ristiriitaisuudesta huolimatta tämä näky oli minusta hurmaava ja suloinen!

Pienenä pulskana tyttönä muistan kuinka muut lapsuustoverini kulkivat ulkona tuulipuku päällä ja tämä tyttö hikisenä t-paidassa. Nyt sen vasta käsittää, että muutaman suklaapatukan ja erityisesti Mc Donald's-reissun olisi voinut jättää väliin. Mutta mitä väliä, lapsuusaikani oli huippu joka tapauksessa.

Vaikka kaikki oppilaat eivät opettajan vauhdissa pysyneetkään, niin nostan erityisesti hattua näille perässä hiihtäjille.

Jonkunhan se on perääkin pidettävä!

Voin kokemuksesta kertoa, been there done that eikä siltikään hassummin käynyt!

Thaimaassakin muutama liikakilo nostaa vain arvostustasi...