Kuka meitä tarkkailee?

Satuin eilen illalla telkkarin ääreen, kun tv2:lla oli vuorossa Docventures ja heidän illan dokumenttinsa Citizenfour.

Olinhan minä usemman kerran kuullut, että kyseinen dokumentti voitti Oscarinkin, mutta en sitten sen enempää asiaan kiinnittänyt huomiota.

Ai olisinko kiinnittänyt enemmän huomiota, jos olisin tiennyt että kyseinen dokumentti kertoo tositarinan itse Edward Snowdenista ja hänen paljastuksistaan?

Olisin.

Kehuin sosiaalisessa mediassa muutama kuukausi sitten, että näin elämäni parhaimman dokumentin. Se kantoi nimeä Amy. Nyt Amy sai siirtyä kakkospallille, sillä Citizenfourin voi kiteyttää kahteen sanaan; pelottavan mykistävä.

En edes ymmärrä miksi tuo dokumentti vaikutti minuun ja ajatteluuni niin suuresti. Ehkäpä siksi, että työskentelen nykyisin vahvasti digitaalisten palvelujen äärellä ja vannon kovaan ääneen kaikkien elämää helpottavien digitaalisten palvelujen nimeen. En juurikaan puhu töistäni sosiaalisessa mediassa, mutta monelle voi tulla yllätyksenä, että päiväni täyttyvät nykyisin ICT-maailman koukeroista, rajapinnoista, integraatioista ja tietosisällöistä. Yllättävän hyvin se on humanisti pärjännyt insinöörien, sovelluskehittäjien ja koodaajien joukossa. Parhaiten pärjää, kun uskaltaa sanoa milloin tippuu kärryiltä.

Ehkä kaikkien näiden summana olen myös sukeltanut syvemmin siihen maailmaan, mitä kaikkea tässä maailmassa on mahdollista selvittää ja rakentaa. Siksipä Snowdenin paljastukset vakoilusta ja puhelukuunteluista ja seurantalaitteista eivät niinkään tulleet yllätyksenä, vaan enemmänkin iskuna vasten kasvoja -  tämä kaikki on tosiaan mahdollista.

Se, että haluaa helpoutta ja kaiken integroituna yhteen laitteeseen, ei ehkä yksityisyydensuojan kannalta ole se täysin paras vaihtoehto. Mutta toisaalta ihmiset ovat nykyisin valmiita jakamaan itsestään asioita. Onhan tämäkin blogi oiva esimerkki ilmiöstä.

Juttelimme tänään kahvipöydän äärellä dokumentista, ja yksi henkilöistä sanoikin sen, mitä suurin osa varmasti ajattelee: mitä väliä jos, joku NSA tai vastaava haluaa seurata meitä? Aivan. Mitä väliä?

On sillä siinä vaiheessa väliä, kun hakukoneet ja erilaiset palvelut alkavat pyörittää mainontaa puhelinkeskustelujesi perusteella tai sinun henkilökohtaisia keskustelujasi valuu teille tietämättömille. Kun haluaisit olla rauhassa tai suojassa, kaikki tietävät missä olet ja mitä teet.

No mutta loppuen lopuksi tällainen tavallainen tavallaaja on kai turvassa? Näin se on ajateltava; ei niitä minun asiani kiinnosta.

Ei silti estänyt sitä, että koneen nettikameran edessä makaa nyt teipinpalanen.

*******

Järisyttävän totuudenmukainen dokumentti on muuten katsottavissa Yle Areenasta.

Onnellisuutta ja pieniä tavoitteita.

Olemme ystäviemme kanssa puhuneet viime aikoina paljon onnellisuudesta, ja siitä mitä se oikeastaan edes on?

Päädyimme siihen, että onnellisuus on mielestämme pieniä asioita. Ei siis vain niitä isoja virstanpylväitä - vakituisia työpaikkoja, avioliittoja ja lasten saamisia. On osattava elää hetkessä ja tehdä elämästään juuri sellainen kuin itse haluaa. Jos on asioita joihin voit vaikuttaa ja muuttaa, keskity niihin.

Jokainen on oman onnensa seppä - paremminhan tuota ei voisi muotoilla.

Päätin ottaa tämän vuoden tavoitteeksi henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin. Itsellänihän uusi vuosi alkaa aina syntymäpäivien jälkeen, joten tavoitteessa tulisi olla elokuussa 2016.

No mitä henkinen ja fyysinen hyvinvointi sitten itselleni tarkoittaa?

Niinkin helppoa asiaa, että itseni kanssa on kiva olla niin henkisesti kuin fyysisesti. Monet ulkoiset paineet ajavat meitä eteenpäin, joten päätin että tänä vuonna teen asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Kohti tavoitetta

Aloitin tavoitteen saaavuttamisen viimeisellä lomaviikolla heinäkuussa, jolloin päätin kiinnittää huomiota ruokavaliooni ja ennen kaikkea olla 10 viikkoa alkoholittomalla linjalla. Kokeiluni päättyy syyskuun lopulla ja myönnettäköön, että tuskin tipattomuus jää loppuelämän valinnaksi. Silti kokeilu on avannut silmiäni.

Suurin yllätys on ollut se, kuinka paljon eteen tulee tilanteita, joihin alkoholi kuuluu luonnollisena osana. Muutaman kerran olen saanut ihmetystä tipattomuudestani, mutta mukavasti myös kannustusta ja ihailua tahdonlujuudesta ja päättäväisyydestä. On myös hauska huomata, miten yhden henkilön juomattomuus pienessä porukassa vaikuttaa muiden alkoholin käyttöön, nimenomaan vähentävästi.

Maailma on todellakin erilainen, muttei ollenkaan tylsä alkoholittoman silmien läpi. En siis ollenkaan ihmettele, miten yhä enemmän ja enemmän ihmiset ovat alkaneet kieltäytyä alholista. Näkeehän kaiken jotenkin kirkkaammin. Yhtä rohkea ja avoin sitä osaa olla ilman alkoholiakin.

No miksi sitten kaiken tämän jälkeen muutama viinilasillinen todennäköisesti palaa elämääni? Ehkä siksi, että joskus on vaan niin pirun kivaa päästää irti kaikesta. Olla ajattelematta, olla miettimättä, olla hetkessä, olla vapaa.

No entäpä sitten se ruokavalio? Lähteneet sentit tai kilot tulevat sivutuotteena, kun ajattelee että peilistä katsoo ihminen, joka koet olevan juuri sinä. Muut tuskin muutosta juurikaan huomaavat, mutta itselle hyvä olo tuo aina muutaman henkisen sentin lisää pituutta. Ja hyvä olohan näkyy myös ulospäin.

Puhdas ja terveellinen ruokavalio tosiaan vaikuttaa koko hyvinvointiin. Ei sille vasta-argumentteja löydy millään.

Mutta matka kohti ensi kesää jatkukoon. Varmasti muitakin muutoksentuulia on luvassa.

---

Tässäpä oli tällä kertaa vähän pohdiskelevampaa kirjoitusta elämästä. Jospa taas aktivoituisin kirjoittelemaan useamminkin :)

Tästä tulee hyvä vuosi, jotenkin vain tunnen ja tiedän sen.

Loppuun lausahdus Wendy Massilta, joka on mielestäni kirjoittanut osuvan mietilauseen kaikille, ketkä miettivät miltähän naapurista mahtaa tuntua. Onko naapurilla sittenkään asiat niin paljon paremmin kuin minulla?

'Be kind, for everyone you meet is fighting a battle you know nothing about.'

Helsinkiläistynyt?

Viime päivien ja viikkojen kirjoitukset vaalituloksista ja sen jälkipyykistä saivat minut pohtimaan oikein kunnolla yhtä asiaa; onko tosiaan, että pääkaupunkilaisten ajatusmaailma on täysin erilainen kuin muun Suomen? Aloin pohtimaan asiaa omalta kannaltani ja päädyin ehdottomasti vastaukseen kyllä.

2006 muutin Helsinkiin, jonka jälkeen jatkoin matkaa Jyväskylän kautta takaisin Helsinkiin. Nyt olen ollut poissa rakkaasta kotikaupungistani Lappeenrannasta jo lähes 9 vuotta. Suonissani virtaa edelleen etelä-karjalaisuus, mutta huomaan yhä enemmän ajattelevani asioista eri lailla kuin asuessani Kaakossa.

Ennen oma suhteeni Helsinkiin, tai Hesaan kuten nimitettiin, oli suhteellisen neutraali, mutta hieman kuitenkin piikittelevä. Helsingissä kun muka kaikki oli aina niin paljon paremmin, ja Kehä III sisäpuolella asuville tekisi joskus hyvää nähdä maailmaa sen ulkopuolelta. Ylimielisiä paskiaisiahan ne oli, myönnettäköön. Kaikkihan niin ajatteli?

Tämän kaiken 9 vuoden jälkeen on tosiasia, että maailma on todellakin erilainen Lappeenrannan ja Sellon Prismoissa. Saati sitten Töölössä tai Lappeenrannan keskustassa. Toki maailma on myös muuttunut paljon noiden vuosien saatossa.

Väitän, että ihmiset molemmissa paikoissa ovat yhtä ihania ja ystävällisiä, mutta katsovat asiaa niin kovin eri kannoilta. En voi ylpeänä myöntää, että mielestäni Helsinkiä ja pääkaupunkiseutua pitäisi kehittää, mutta samalla takaraivossani kolkuttaa kotikaupunkini, jossa painitaan täysin eri ongelmien kanssa. Helsingin kehittäminen ei todellakaan ole ykkösprioriteettina noilla seuduilla.

Myönnän, että vertasin Lappeenrannan Prisman ja Töölön Alepan pukeutumista yhtenä päivänä ja ihmettelin miten korkokengät eivä kopise Kaakon S-markettien käytävillä. Kaverini totesikin, että siinä sinä näet; sinä olet muuttunut ajatusmaailmatasi ei entinen kotikaupunkisi - ennen olisit ihmetellyt juurikin tuota toista puolta.

Myönnän myös vastanneeni muutama viikko sitten stand up -keikalla avoimesti ja spontaanisti kysymykseen murteista. "Onko täällä kukaan Lappeenrannasta? "Puhutko edelleen mie ja sie?" Vastaukseni oli hämmästyttävän spontaani "En enää."

Kaiken tämän myöntämisen ja pohdinnan jälkeen on kai myönnettävä, että olen helsinkiläistynyt. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Helsingin ulkopuolella ole elämää ja oma elämäni ja tapani ajatella asioista olisi se ainut ja oikea. 

Nythän minusta on siis tullut se Kehä III:n sisäpuolella asuva ylimielinen paskapää, joka ei suostuisi mistään hinnasta asumaan tuon maagisen rajan ulkopuolella.

No, itse asiassa ei minusta kyllä ole. 

Olen edelleen sama ihminen, jonka juuret ovat lappeenrannassa ja jonka mielestä on ok mennä ruokakauppaan tuulipuvussa. Nyt vain tällä hetkellä katson maailmaa näkökulmasta, jossa elämäni on kaikkine iloineen ja suruineen Helsingin ympäröimä. Olkoon helsinkiläiset niitä ylimielisiä paskiaisia, mutta todellisuudessa meistä suurin osa on juuriltaan maalta. Tai landelta, kuten nyt kuuluu sanoa. 

Kumpikin elämä on täysin oikeutettua ja arvostettua, mutta on vain myönnetävä tosiasia, ettei maailmaa katsota samojen lasien läpi kaikkialla.

Vaikka niin kovin pieni maa olemmekin.