To be honest.

Kesällä päätin alkaa elää omaa elämääni täysillä; tehdä asioita, jotka tekemät minut onnelliseksi. Aikuisuudessa kun parasta on se, että tiedät mitä haluat ja päätät itse teoistasi. Juuri kun olin päättänyt alkaa elää vain itselleni, astui elämääni 180 senttinen hönö, jonka kanssa pääsen nyt jakamaan elämääni joka päivä.

Valehtelisin jos väittäisin, etten olisi joskus ajatellut, etten ehkä koskaan tapaa ihmistä joka tekee minut vieläkin onnellisemmaksi kuin olin. Juuri siitä kun mielestäni kaikessa on kyse; kukaan toinen ihminen, ei ystävä, puoliso tai lapsi, ole vastuussa onnellisuudestasi, vaan pohjimmiltaan jokainen on itse vastuussa itsestään. Ajattelin näin ennen ja ajattelen edelleen samoin.

Tämä pätee kaikkiin ihmissuhteisiin ja elämäntilanteisiin. Ihana työkaverini sanoikin loistavan vertauksen; Jos et ole onnellinen talossasi, ei muuttaminen ja uusi asunto tee sinua yhtään sen onnellisemmaksi.

Mutta tämä lyhyt kirjoitus ei ole oodi onnellisuudelleni, vaan avoin kirjoitus siitä, ettei elämä aina ole myöskään  kiiltokuvamaista sosiaalisen median iloittelua. Voi, on niitä päiviä ollut, kun on suoraan sanottuna ollut kateellinen kaikille lähipiirissä ja esittänyt ihmisille reippaampaa kuin todellisuudessa onkaan. Niin monet kerrat väistelin kiperiä kysymyksiä ja kirjoitin päässäni tulevaisuutta uusiksi.

En varmastikaan ole ainut, sillä meillä kaikilla on omat haavamme.

Mutta joskus sitä saa olla aidosti onnellinen ja kertoa sen muille avoimesti. Tiedän, että huominen voi muuttaa kaiken, eikä elämästä koskaan tiedä, mutta tänään kaikki on hyvin, juuri tässä näin.

To be honest, I couldn't be happier.

Kuka meitä tarkkailee?

Satuin eilen illalla telkkarin ääreen, kun tv2:lla oli vuorossa Docventures ja heidän illan dokumenttinsa Citizenfour.

Olinhan minä usemman kerran kuullut, että kyseinen dokumentti voitti Oscarinkin, mutta en sitten sen enempää asiaan kiinnittänyt huomiota.

Ai olisinko kiinnittänyt enemmän huomiota, jos olisin tiennyt että kyseinen dokumentti kertoo tositarinan itse Edward Snowdenista ja hänen paljastuksistaan?

Olisin.

Kehuin sosiaalisessa mediassa muutama kuukausi sitten, että näin elämäni parhaimman dokumentin. Se kantoi nimeä Amy. Nyt Amy sai siirtyä kakkospallille, sillä Citizenfourin voi kiteyttää kahteen sanaan; pelottavan mykistävä.

En edes ymmärrä miksi tuo dokumentti vaikutti minuun ja ajatteluuni niin suuresti. Ehkäpä siksi, että työskentelen nykyisin vahvasti digitaalisten palvelujen äärellä ja vannon kovaan ääneen kaikkien elämää helpottavien digitaalisten palvelujen nimeen. En juurikaan puhu töistäni sosiaalisessa mediassa, mutta monelle voi tulla yllätyksenä, että päiväni täyttyvät nykyisin ICT-maailman koukeroista, rajapinnoista, integraatioista ja tietosisällöistä. Yllättävän hyvin se on humanisti pärjännyt insinöörien, sovelluskehittäjien ja koodaajien joukossa. Parhaiten pärjää, kun uskaltaa sanoa milloin tippuu kärryiltä.

Ehkä kaikkien näiden summana olen myös sukeltanut syvemmin siihen maailmaan, mitä kaikkea tässä maailmassa on mahdollista selvittää ja rakentaa. Siksipä Snowdenin paljastukset vakoilusta ja puhelukuunteluista ja seurantalaitteista eivät niinkään tulleet yllätyksenä, vaan enemmänkin iskuna vasten kasvoja -  tämä kaikki on tosiaan mahdollista.

Se, että haluaa helpoutta ja kaiken integroituna yhteen laitteeseen, ei ehkä yksityisyydensuojan kannalta ole se täysin paras vaihtoehto. Mutta toisaalta ihmiset ovat nykyisin valmiita jakamaan itsestään asioita. Onhan tämäkin blogi oiva esimerkki ilmiöstä.

Juttelimme tänään kahvipöydän äärellä dokumentista, ja yksi henkilöistä sanoikin sen, mitä suurin osa varmasti ajattelee: mitä väliä jos, joku NSA tai vastaava haluaa seurata meitä? Aivan. Mitä väliä?

On sillä siinä vaiheessa väliä, kun hakukoneet ja erilaiset palvelut alkavat pyörittää mainontaa puhelinkeskustelujesi perusteella tai sinun henkilökohtaisia keskustelujasi valuu teille tietämättömille. Kun haluaisit olla rauhassa tai suojassa, kaikki tietävät missä olet ja mitä teet.

No mutta loppuen lopuksi tällainen tavallainen tavallaaja on kai turvassa? Näin se on ajateltava; ei niitä minun asiani kiinnosta.

Ei silti estänyt sitä, että koneen nettikameran edessä makaa nyt teipinpalanen.

*******

Järisyttävän totuudenmukainen dokumentti on muuten katsottavissa Yle Areenasta.

Onnellisuutta ja pieniä tavoitteita.

Olemme ystäviemme kanssa puhuneet viime aikoina paljon onnellisuudesta, ja siitä mitä se oikeastaan edes on?

Päädyimme siihen, että onnellisuus on mielestämme pieniä asioita. Ei siis vain niitä isoja virstanpylväitä - vakituisia työpaikkoja, avioliittoja ja lasten saamisia. On osattava elää hetkessä ja tehdä elämästään juuri sellainen kuin itse haluaa. Jos on asioita joihin voit vaikuttaa ja muuttaa, keskity niihin.

Jokainen on oman onnensa seppä - paremminhan tuota ei voisi muotoilla.

Päätin ottaa tämän vuoden tavoitteeksi henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin. Itsellänihän uusi vuosi alkaa aina syntymäpäivien jälkeen, joten tavoitteessa tulisi olla elokuussa 2016.

No mitä henkinen ja fyysinen hyvinvointi sitten itselleni tarkoittaa?

Niinkin helppoa asiaa, että itseni kanssa on kiva olla niin henkisesti kuin fyysisesti. Monet ulkoiset paineet ajavat meitä eteenpäin, joten päätin että tänä vuonna teen asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Kohti tavoitetta

Aloitin tavoitteen saaavuttamisen viimeisellä lomaviikolla heinäkuussa, jolloin päätin kiinnittää huomiota ruokavaliooni ja ennen kaikkea olla 10 viikkoa alkoholittomalla linjalla. Kokeiluni päättyy syyskuun lopulla ja myönnettäköön, että tuskin tipattomuus jää loppuelämän valinnaksi. Silti kokeilu on avannut silmiäni.

Suurin yllätys on ollut se, kuinka paljon eteen tulee tilanteita, joihin alkoholi kuuluu luonnollisena osana. Muutaman kerran olen saanut ihmetystä tipattomuudestani, mutta mukavasti myös kannustusta ja ihailua tahdonlujuudesta ja päättäväisyydestä. On myös hauska huomata, miten yhden henkilön juomattomuus pienessä porukassa vaikuttaa muiden alkoholin käyttöön, nimenomaan vähentävästi.

Maailma on todellakin erilainen, muttei ollenkaan tylsä alkoholittoman silmien läpi. En siis ollenkaan ihmettele, miten yhä enemmän ja enemmän ihmiset ovat alkaneet kieltäytyä alholista. Näkeehän kaiken jotenkin kirkkaammin. Yhtä rohkea ja avoin sitä osaa olla ilman alkoholiakin.

No miksi sitten kaiken tämän jälkeen muutama viinilasillinen todennäköisesti palaa elämääni? Ehkä siksi, että joskus on vaan niin pirun kivaa päästää irti kaikesta. Olla ajattelematta, olla miettimättä, olla hetkessä, olla vapaa.

No entäpä sitten se ruokavalio? Lähteneet sentit tai kilot tulevat sivutuotteena, kun ajattelee että peilistä katsoo ihminen, joka koet olevan juuri sinä. Muut tuskin muutosta juurikaan huomaavat, mutta itselle hyvä olo tuo aina muutaman henkisen sentin lisää pituutta. Ja hyvä olohan näkyy myös ulospäin.

Puhdas ja terveellinen ruokavalio tosiaan vaikuttaa koko hyvinvointiin. Ei sille vasta-argumentteja löydy millään.

Mutta matka kohti ensi kesää jatkukoon. Varmasti muitakin muutoksentuulia on luvassa.

---

Tässäpä oli tällä kertaa vähän pohdiskelevampaa kirjoitusta elämästä. Jospa taas aktivoituisin kirjoittelemaan useamminkin :)

Tästä tulee hyvä vuosi, jotenkin vain tunnen ja tiedän sen.

Loppuun lausahdus Wendy Massilta, joka on mielestäni kirjoittanut osuvan mietilauseen kaikille, ketkä miettivät miltähän naapurista mahtaa tuntua. Onko naapurilla sittenkään asiat niin paljon paremmin kuin minulla?

'Be kind, for everyone you meet is fighting a battle you know nothing about.'

Helsinkiläistynyt?

Viime päivien ja viikkojen kirjoitukset vaalituloksista ja sen jälkipyykistä saivat minut pohtimaan oikein kunnolla yhtä asiaa; onko tosiaan, että pääkaupunkilaisten ajatusmaailma on täysin erilainen kuin muun Suomen? Aloin pohtimaan asiaa omalta kannaltani ja päädyin ehdottomasti vastaukseen kyllä.

2006 muutin Helsinkiin, jonka jälkeen jatkoin matkaa Jyväskylän kautta takaisin Helsinkiin. Nyt olen ollut poissa rakkaasta kotikaupungistani Lappeenrannasta jo lähes 9 vuotta. Suonissani virtaa edelleen etelä-karjalaisuus, mutta huomaan yhä enemmän ajattelevani asioista eri lailla kuin asuessani Kaakossa.

Ennen oma suhteeni Helsinkiin, tai Hesaan kuten nimitettiin, oli suhteellisen neutraali, mutta hieman kuitenkin piikittelevä. Helsingissä kun muka kaikki oli aina niin paljon paremmin, ja Kehä III sisäpuolella asuville tekisi joskus hyvää nähdä maailmaa sen ulkopuolelta. Ylimielisiä paskiaisiahan ne oli, myönnettäköön. Kaikkihan niin ajatteli?

Tämän kaiken 9 vuoden jälkeen on tosiasia, että maailma on todellakin erilainen Lappeenrannan ja Sellon Prismoissa. Saati sitten Töölössä tai Lappeenrannan keskustassa. Toki maailma on myös muuttunut paljon noiden vuosien saatossa.

Väitän, että ihmiset molemmissa paikoissa ovat yhtä ihania ja ystävällisiä, mutta katsovat asiaa niin kovin eri kannoilta. En voi ylpeänä myöntää, että mielestäni Helsinkiä ja pääkaupunkiseutua pitäisi kehittää, mutta samalla takaraivossani kolkuttaa kotikaupunkini, jossa painitaan täysin eri ongelmien kanssa. Helsingin kehittäminen ei todellakaan ole ykkösprioriteettina noilla seuduilla.

Myönnän, että vertasin Lappeenrannan Prisman ja Töölön Alepan pukeutumista yhtenä päivänä ja ihmettelin miten korkokengät eivä kopise Kaakon S-markettien käytävillä. Kaverini totesikin, että siinä sinä näet; sinä olet muuttunut ajatusmaailmatasi ei entinen kotikaupunkisi - ennen olisit ihmetellyt juurikin tuota toista puolta.

Myönnän myös vastanneeni muutama viikko sitten stand up -keikalla avoimesti ja spontaanisti kysymykseen murteista. "Onko täällä kukaan Lappeenrannasta? "Puhutko edelleen mie ja sie?" Vastaukseni oli hämmästyttävän spontaani "En enää."

Kaiken tämän myöntämisen ja pohdinnan jälkeen on kai myönnettävä, että olen helsinkiläistynyt. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Helsingin ulkopuolella ole elämää ja oma elämäni ja tapani ajatella asioista olisi se ainut ja oikea. 

Nythän minusta on siis tullut se Kehä III:n sisäpuolella asuva ylimielinen paskapää, joka ei suostuisi mistään hinnasta asumaan tuon maagisen rajan ulkopuolella.

No, itse asiassa ei minusta kyllä ole. 

Olen edelleen sama ihminen, jonka juuret ovat lappeenrannassa ja jonka mielestä on ok mennä ruokakauppaan tuulipuvussa. Nyt vain tällä hetkellä katson maailmaa näkökulmasta, jossa elämäni on kaikkine iloineen ja suruineen Helsingin ympäröimä. Olkoon helsinkiläiset niitä ylimielisiä paskiaisia, mutta todellisuudessa meistä suurin osa on juuriltaan maalta. Tai landelta, kuten nyt kuuluu sanoa. 

Kumpikin elämä on täysin oikeutettua ja arvostettua, mutta on vain myönnetävä tosiasia, ettei maailmaa katsota samojen lasien läpi kaikkialla.

Vaikka niin kovin pieni maa olemmekin.

Urheilu tekee pitkästä aikaa tehtävänsä!

Urheilu on ollut aina ollut lähellä sydäntäni. Hyvin pitkälti tuo johtunee varmasti siitä, että  vanhempani ovat raahanneet minut pienestä pitäen laskettelurinteeseen, opettaneet tennistä ja lentopalloa ja lopulta vieneet joukkuevoimisteluun. Siitä kiitän muuten luojaa, ettei lentopallossa saatu koskaan joukkuetta kasaan, sillä verkon ali kävelevä passari ei välttämättä olisi joukkueen kannalta se vahvin lenkki.

Joukkuevoimistelun jälkeen pohdittiin jalkapalloa, kunnes pesäpallo vei mukanaan. Tuo laji täytti elämäni teinivuodet enkä kadu niitä hetkeäkään. Joukkueurheilu antaa enemmän kuin kukaan koskaan osaisi kuvitellakaan. Noiden vuosien jälkeen oli kuitenkin löydettävä taas intohimo urheiluun, eikä vuoden urheilujournalismiopinnot tai golf oikein riittäneet. Spinning, lenkkeily, ryhmäliikunta ja kuntosali ovat kaikille tuttuja, mutta silti samanlaista intohimoa urheiluun ei ole löytynyt kuin pesäpallossa.

Nyt saattaa kuitenkin olla näkyvissä valoa tunnelin päässä. Maaliskuun alussa alkanut Crossfitin On-Ramp-kurssi on ollut juuri sitä mitä tänä keväänä on kaivattu. Toki olen vielä crossfit-urani alussa, mutta en osaa edes sanoin kuvailla sitä rauhan ja ilon tunnetta, jonka jokainen harjoituskerta on minulle tuonut. Toki tunneilla välillä mennään ihanasti syke korkealla, mutta parasta on ollut se keskittymisen tunne ja laaja-alainen, erittäin ammattitaiton ja perusteellinen ohjaus, minkä jokainen kurssilainen saa.

Turhaan pelkäsin, että tämä laji vie henkeni eikä kuntoni kestä - enemmänkin se tuo minulle lisävoimia päivään ja uskomattoman paljon iloa ja naurua!

Urheiluhulluksi en edelleenkään itseäni lue, mutta urheilusta vaan tulee niin sairaan hyvä fiilis!

Just to let you know.

Annoin tosissani sille mahdollisuuden...

...nimittäin Nokian ja sille isolle mötikälle.

Työpaikan vaihdoksen myötä päätin luopua rakkaasta iphonestani pääosin siksi, että se ei yksinkertaisesti enää toiminut kunnolla. Päätin kokeilla onneani ja valitsin uudeksi luurikseni Lumian - ja tietenkin sen isoimman eli 920-mallin.

Minä tosissani halusin antaa Elopille ja Lumialle mahdollisuuden näyttää parhaansa, mutta valitettavasti ei. Lumia ei mitenkään vedä vertoja Jobsin luomukselle, ainakaan henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan.

Olen aiemmin syyllistynyt jopa haukkumaan lumiaa, ja myönnän - ilman mitään käyttökokemuksia. Nyt tosissani odotin löytäväni uuden puhelimen iphonen rinnalle, mutta monesti totesin jopa ääneen miksi kaikki tämän puhelimen kanssa on niin pirun vaikeaa?

Toki saat näytön juuri sellaiseksi kuin haluat, mutta sillä ei kovin pitkälle pötkitä. Ensinäkin tuo mötikkä painaa julmetusti ja meikäläisen minikädellä on aina kaksin käsin käytettävä. Lisäksi jokaöinen lataaminen alkaa pikku hiljaa tökkiä, varsinkin kun huomaat kesken illanvieton, että puhelimesi on jälleen pimeä. Ja kyllä, olin lukenut ainakin kymmenen erilaista tekstiä siitä, kuinka akunkestoa saa pidennettyä ja kaikki kikat olivat käytössä. Lisäksi mukana tulleet kuulokkeet ovat täysin toivottomat, mobiilipankki vaatii kirjautumisen tunnuksien kanssa, instagram puuttuu, spotifyn käyttöjärjestelmä on outo, omia merkkiääniä ei saa tekstiviestiääniksi, yhteystiedot vaativat hotmailin sähköpostin, windows-kaupasta puuttuu paljon hyviä sovelluksia ja kosketusnäyttö on hidas ja kömpelö. Tässä nyt muutama puute mainittuna.

Niinpä minulla yks kaunis lauantai napsahti. Istuin seuraavana aamuna kahvikupin ääressä ja klikkasin verkkokauppaan.

Parin päivän päästä kädessäni oli taas tuo valkoinen väline, joka vain kaikessa yksinkertaisuudessaan on käyttöliittymältään selkeästi paras puhelin. Akku kestää, toiminnot löytyvät helposti ja kivoja kuoria löytyy pilvin pimein :)

Viime viikonloppuna sitten näpräsin uutta puhelintani porukoiden sohvalla ja äitini kysyi tuntuuko nyt kivalta, kun on taas iphone kädessä. Vastasin hänelle täydestä sydämstäni:

"Kyllä. Tuntuu kuin olisin saanut elämäni takaisin!" ;)

Turhamaisuuttako? - like I'd give a damn!



-

Se oli sitten sellainen kesä se!

Tuntuu, että jokainen kirjoitus tulisi aloittaa lausahduksella siitä, kuinka kauan edellisestä kirjoituksesta taas on. Teen kuitenkin poikkeuksen ja skippaan jonninjoutavat lorinat.

Aika usein olen kesän jälkeen todennut, etten ehtinyt tekemään lähes puoliakaan niitä asioita, joita todellisuudessa halusin. New Yorkissa kävimme muutaman viinilasillisen jälkeen rakkaan ystäväni Annan kanssa syvällisen keskustelun siitä, että kaikki elämässä lähtee sinusta itsestäsi. Jos haluat tehdä asioita, ei kukaan muu niitä puolestasikaan tee.

Niinpä otin ohjeesta vaarin ja kesä on tuonut uskomattomia muistoja!

Näin jälkikäteen muistellessa mieleeni palaa vain festariheilumiset ja uusi työ. Tarkemmin ajateltuna muistelen ihania kesäisiä juoksulenkkejä maailmanparannushengessä, piknikkiä kesäillassa, illallista taivaan alla, juhannusta rajavyöhykkeellä, unohtumatonta syntymäpäivää,  kummipojan Töölö-päivää ja kaikkia niitä ihania hetkiä ystävien seurassa. Tänä kesänä on jauhettu ja katseltu maisemia.. :P

Aloitin elokuun alussa uudessa työpaikassa. Jätin taakseni mahtavat työkaverit ja työympäristön, enkä olisi voinut toivoa parempaa oppimisympäristöä ensimmäisille työvuosilleni. Muutos pelottaa aina, mutta usein turhaan. Niin se kävi tässäkin tapauksessa. Ihmiset ovat ihania myös uudessa työpaikassani ja roisi huumori kukoistaa. Olen tullut siihen tulokseen, että loppuen lopuksi sulautuminen uuteen ympäristöön lähtee aina itsestäsi ja asennoitumisestasi. Ihmiset ovat loppuen lopuksi samanlaisia joka puolella :)

Olemme ystävien kanssa keskustelleet paljon ensimmäisistä työvuosista, ja siitä mitä kaikkea nuo vuodet ovat opettaneet. Aloittelevalle nuorelle työläiselle haastavinta taitaa olla oman osaamisen tunnistaminen. Mitä minä lopulta osaan vai osaanko mitään? Tuo tutkiskelu vaatii aikaa ja usein jopa uuden kokeileminen auttaa. Silloin sitä huomaa mitä todellisuudessa osaakaan. Näin se on tainnut käydä itsellenikin.

No mitäpä sitten syksyllä. Yllättäen kuntoilu on tullut takaisin lievästi hauskaa pidetyn kesän jäljiltä. Tiukkaa tekee, kun koko suku on laihdutuskuurilla tammikuisten häiden takia. Helpolla ei tämä kälykään pääse, kun mekkoon on mahduttava.

Päätimme myös, että tänä syksynä pimeys ei meitä lannista.  Tehdään kivoja juttuja ja nautitaan elämästä. Kuten ihana vaaleatukkainen ystäväni viikonloppuna sanoi "Mitä me tekisimmekään ilman toisiamme?" :)

Sanoppa muuta - emme mitään.