Ennen joulua saimme työpaikan kautta mahdollisuuden osallistua HRV-mittaukseen. Osa onkin kuullut siitä useaan kertaan. Suomeksi avattuna kyse on sykevälivaihtelumittauksesta ja englanniksi Heart Beat Variability.
Näin tavallinen tallaaja voi puhua ihan vaan stressimittauksesta.
Mittaus oli henkilökohtaisesti uskomattoman avaava ja mielenkiintoinen. Mittaria pidetään kolme vuorokautta kahden elektrodin voimin, sydämen ja kyljen kohdalla kiinnitettynä.
Mittaus osui omalta kohdaltani erittäin suuren stressipiikin aikaan. Monet deadlinet paukkuivat, ja joululoma oli jo mielessä. Voinkin paljastaa, että käteni hikosivat jokseenkin paljon, kun marssin psykologin juttusille palaute/arviointikeskusteluun. Eniten palautteessa pelotti se, että mitähän siitäkin ajatellaan, kun 26-vuotias juuri työelämään astunut nuori on täysin piipussa - jo nyt.
Suureksi yllätykseksi tulokseni olivat hämmästyttävän hyviä ja jopa keskiarvoa parempia, enkä myöskään ollut lähelläkään loppuun palamista.
Palatakseni kuitenkin tuohon nuorten piippuun palamiseen. Psykologi valaisi minua, että itseasiassa on hyvin todennäköistä, että nuoret palavat loppuun työuransa alussa. Paineet työelämässä, riittämisen pelko ja tietämättömyys ns. normaalista työtahdista altistavat nuoren yhä herkemmin työuupumukseen.
No sitten niistä tuloksista?
Kerroinkin, että pelkäsin tuloksia paljon. Raportti näyttää stressitason punaisella ja palautumisen sinisellä. Kyse on siis nimenomaan siitä, kuinka paljon elimistö ehtii palautua vuorokauden aikana. Kyse ei ole töiden määrästä, vaan siitä että kaiken keskellä pystyt myös palautumaan. Omalla kohdallani yöt nukuin kuin tukki, työpäivänä kahvitauot ja vapaalla kummipojan kanssa touhuaminen palauttivat. Puhumattakaan television katselusta, josta olen saanut aika paljon osakseni kettuilua. Stressin määrä ja palautuminen olivat tasapainossa, ja fysiologisesti sain erittäin terveen paperit.
Mutta olihan siellä niitä yllätyksiäkin. Esimerkiksi maanantai-illan rakastamani BodyAttack -jumppa on liian rajua, aivan liian myöhään. Urheilusuorituksen jälkeen palautumiseni alkoi vasta 2,5 tuntia nukahtamisesta (tulipahan muuten mieleen pesäpalloaikojen lepakkotreenit klo 22.30..?) Myöskään edellisen illan rillutteluilta ei näyttänyt kovinkaan hyvältä sunnuntaiaamuna stressimittarista katsottuna. Alkoholi saa kuulemma elimistön stressitilaan ja palautuminen kestää - siitäkö se pahaolokin sitten aina johtuukin :P
Analysoimme psykologin kanssa yhdessä miksi kaikesta stressistä ja kiireestä huolimatta tulokseni olivat näinkin hyviä? Vastaus tulee pitkälti geeneistä, iästä ja liikunnasta. Liikuntataustalla on varmasti merkitystä tuloksiin, ja mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeampaa ja työläämpää myös palautuminen on. Myös geenit vaikuttavat esimerkiksi unen laatuun.
Työpaikallamme kävimme sitten useita keskusteluja siitä pitääkö koko mittaus paikkansa. Paljastettakoon, että osalla tulokset menivät melkein huumorin puolelle. Itse uskon kuitenkin mittaukseen ja puhtaasti fysiikkaan. Autonomista hermostoa kun ei ole kovin helppo huijata.
Kaiken tämän summauksena pidin mittausta hyvin mielenkiintoisena, ja psykologin kanssa jutustely avasi paljon nuorten työelämästä ja ajatuksista. Suosittelen mittausta kaikille, joille joskus tulee siihen mahdollisuus. Osalle tulokset voivat olla positiivisia ja osalle jopa hälyttäviä. Tärkeintä kaikessa on kuitenkin se, mihin suuntaan elämänsä kaiken tämän jälkeen muuttaa.
Itse päätin rajoittaa liian myöhään tapahtuvaa, liian rajua liikuntaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti