Tiedättekö sen fiiliksen, kun joskus on vain hyvä istuskella ja tarkkailla muita? Minulle tuo fiilis iski viikko takaperin rakkaan jääkiekkojoukkueen, Saimaan Pallon kotiottelussa.
Aluksi mietin, että kaivan kaapista pölyttyneen Dale McTavishin, usealla nimikirjoituksella varustetun pelipaidan mutta päädyin kuitenkin pukeutumaan hieman hillitymmin. Nahkatakki ja vaaleanpunainen pipo sai riittää.
Pipon väritys tosin osoittautui suureksi virheeksi.
En mielestäni ole ageisti (opin hienon sanan henkilöstöjohtamisen luennolla) mutta olihan ikäjakauma jokseenkin mielenkiintoinen. Suurin osa oli tupsupipoilla varustettuja lökäpöksyjä ja loput sitten keski-iän ohittaneita, jokseenkin pöhöttyneitä kannattajia. Varsinkin hämmästyin naiskannattijien olemuksesta. Osa oli oikein sopivasti pukeutuneita naisia, mutta sitten osa oli jotain aivan muuta.
Viereeni istahti, todennäköisesti yritysporukka, joka oli saanut lahjaksi SaiPa-pipot. Pipot olivat oikein kauniita, mutta harmi vain, että pipojen väritys oli täsmälleen sama kuin juuri itselleni hankkimani kalliin merkkipäähineen. Ei siis ollut ollenkaan epäselvää kuuluinko tähän joukkoon..?
Siinä se vaaleanpunainen, alkoholin verellä täyttänyt naisjoukko kiljui SaiPaa ja yllytti vieressä olleita mukaan taistoon häviötä vastaan. Ja kyllä, nimenomaan kiljui. Tuli hieman ristiriitainen tunne, kun aina valitetaan, ettei kotijoukkuetta kannusteta ja ihmiset istuvat hiljaa katsomoissa Tässä kohtaa minäkin olisin ollut iloinen jos C3 katsomomme olisi vain ollut pää kiinni.
Noh, tuon episodin jälkeen minäkin totesin, että suomalainen ujous ja sulkeutuneisuus se vasta hieno piirre onkin. Aloin jo pelkäämään, että mitä jos tuo kansanperinteemme kuoleekin sukupuuttoon? Mietin jo hetken pääaineen vaihtoa johonkin "ei niin puheliaaseen alaan".
Siinä sitten kuitenkin tyydyin taputtamaan käsiäni yhteen ja rauhoittelemaan vanhempiani huonon pelin vuoksi.
Se, kuinka paljon lopulta katsoinkaan jääkiekkoa, jääköön mainitsematta.
Kahvi oli ainakin hyvää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti