Luin hiljattain artikkelin siitä kuinka nykyisin ihmiset eivät enää osaa olla onnellisia. Vaikka perusasiatkin ovat hyvällä mallillaan, niin silti etsimme aina jotain parempaa.
Täysin totta, jokainen sana.
Myönnän, että olen itsekin sortunut tähän ajatteluun. Varsinkin pimeinä syysiltoina tulee mietittyä omaa elämää ja sen raadollisuutta. Lopputulokseni on kuitenkin aina samanlainen: elämäni perusasiat ovat kohdillaan, joten miksi valitan ja selitän?
Aloin oikein tarkemmin miettimään ajatelmaa 'kun mikään ei riitä'. Uskon, etten ole tuttavapiirissäni ainut henkilö, joka on törmännyt tähän ajatukseen. Saavuttettaessa jotain mikä tekee onnelliseksi alkaa välittömästi miettiä seuraavaa etappia, joka tekisi minut vieläkin onnellisemmaksi. Ihan kuin etsisimme jotain tiettyä tasoa, jonka jälkeen koko loppuelämämme on pelkkää onnellisuudenpolkua.
En vain pysty ymmärtämään, miksi ihmisten pään sisälle ei mene ajatus siitä, että tuskin se elämä koskaan tulee olemaan täydellistä, eikä loppuelämän kestävää onnellisuuden euforiaa tulla koskaan saavuttamaan.
Onko se siis tänä päivänä vaikea olla onnellinen niistä perusasioista, jotka sinulla on jo kohdillaan; perhe, ystävä, opiskelut tai työ? Näyttää olevan.
Kaiken tämän kaiken onnellisuusjauhannan jälkeen olen päättänyt olla onnellinen siitä kaikesta mitä minulla jo on ja suosittelen sitä kaikille muillekin.
Toisaalta uusi keittiönpöytä olisi kyllä kiva...? ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti