Vierailtiin tuossa taannoin ystävieni kanssa jyväskyläläisessa tavaratalossa. Reissumme päättyi siihen, että nauroimme maha kippurassa toilailuilleni.
Minulla kun tuppaa olemaan sellainen tapa, että myyjien apua pyydetään vain todellisessa hädässä. Sellainen se kunnon kuluttaja on, joka on ensin tutkinut netistä kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja lopulta vain marssii kauppaan, nappaa tuotteen ja suuntaa kassalle kortinlukijapäätteen luo. Jos myyjä lähestyy, lähdetään pakoon ja jos myyjä sattuu yllättämään sinut, niin toteat, ettet ehkä sittenkään tarvitse mitään.
Kummaa kyllä taidan kuulua siihen vähemmistöön, joka ajattelee avun pyytämisen tavaratalossa olevan totaalista heikkoutta?
Samanlainen tilanne kävi toisen ystäväni kanssa pari viikkoa aiemmin. Tämä ystävä on todellinen myyjien kannattaja. Ystäväni oli sitä mieltä, että marssimme suoraan myyjän luo ja pyydämme apua ongelmaamme. Minä taas omille tavoilleni uskollisena kiukuttelin vastaan, erittäin kovaäänisesti, että mehän emme apua tarvitse. Sattumalta selkämme takana sattui olemaan myyjä, joka ei uskaltanut puuttua kiivaaseen ja leikkimieliseen keskusteluumme.
Arvaatte varmaankin? Minähän sen taistelun hävisin ja seisoin lopulta naama punaisena ystäväni selän takana kurkkien, kun myyjä neuvoi ja katsoi minuun, naamallaan ivallisen huvittunut ilme.
Yhtään ei hävettänyt, ei sitten yhtään.
Missä vaiheessa asetelma kääntyy niin, että minusta tuleekin se heikompi henkilö? Minähän olen se, joka on käyttänyt tunteja tavaroiden vertailuun ja siihen, mistä tavara tullaan ostamaan?
Enkö MINÄ ole lopulta se vahvempi, joka vähentää myyjien työtä, eikä kysy tyhmiä kysymyksiä?
Niin sen on mentävä, myöntyminen on heikkoutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti